Näinä päivinä Päivi Räsänen ja alkoholi ovat tapetilla. Missä Päiviä puolustellaan lähinnä kristillisten taholta, alkoholia puolustellaan laajasti tutkijoita myöten. Argumentit eivät nähdäkseni eroa juurikaan toisistaan. Päivi on kristitty, joka elää ristiriitaisen vakaumuksensa mukaisesti, eikä alkoholikulttuuri ja sen taustalla oleva ideologia ole yhtään ristiriidattomampi. Kyse on pitkälti siitä, kummalla puolen seisoo, Päivin puolesta vai vastaan, alkoholia puolesta vai vastaan.

Kun tarpeeksi paljon huudetaan, hyvin mahdollista on, että keskustelun viritessä myös erilaisia vastauksia tarjotaan. Itse arvostan niitä, jotka herättävät kysymyksiä. Siksi toisaalta pyrin antamaan vastineeni, mutta toisaalta nostamaan kysymyksiä.

Kirjoitukseni käsittelee alkoholia. Päivi Räsänen ei ole minulle erityisen läheinen henkilönä. Mielestäni on lähinnä hyvä, että hän on juuri niin ristiriitainen kuin on. Vielä kiinnostavampaa olisi, jos hän yhtäkkisesti vaihtaisi tuulensuuntaa ja pyörtäisi puheitaan. Kenties homoseksuaalisuus ei olekaan kipu? Kenties henkilökohtainen vakaumus on silloin parempi kuin laki, kun toimii luonnostaan oikein, jopa ilman Raamattua?

Viimeiset neljä vuotta ovat olleet henkilökohtaisesti aikaa, jolloin olen perehtynyt aina syvemmin alkoholin maailmaan. Omakohtaista kokemusta siitä on vähän, mutta tutkailen asiaa pitkälti kulutusnäkökulmasta. Huomion kiinnittyessä kulutukseen joutuu väistämättä peilaamaan ja rinnastamaan jääkiekkokulttuuria, kirkollista elämää, alkoholinkäyttöä ja levykeräilyä. Niin oudolta kuin se kuulostaa, voi kliseisesti sanoa kaiken liittyvän kaikkeen.

Ihmiskunnalle alkoholi on vanha tuttu aine. Sitä syntyy luonnossa ja sitä on äärimmäisen helppo valmistaa. Ei tarvitse kuin jättää hedelmämehuja avoimeen astiaan. Mehussa oleva sokeri yhtyy happeen, hiiva alkaa sakeuttaa juomaa ja tehdä siitä alkoholipitoista. Mehun maku muuttuu. Sen tietävät kaikki, jotka ovat käynyttä tuoremehua juoneet. Alkoholipitoisuus pysyy suhteellisen alhaisena, sillä luonnollisen käymisen kautta alkoholista voi tulla – hieman eri lähteiden mukaan – 12-15 –prosenttista.

Alkoholia on käytetty uskonnollisissa ja yhteisöllisissä rituaaleissa. Sillä on aina ollut valtava symbolinen merkitys, sillä sen päihdyttävää vaikutusta ei ole osattu selittää. Sitä osattiin vain valmistaa ja juoda. Koska miedoilla alkoholeilla (esim. 2%) alkoholimyrkytyksen saaminen on melko harvinaista, sitä on uskallettu juoda runsaita määriå. Se on ollut ravintoaine, janojuoma ja lääke.

Tislaustaito, joka on verrattain uusi keksintö tuli arabiasta. Al kohol tarkoittaa arabian kielessä aineen perimmäistä olemusta, henkeä (miksei sielua). Kun ihmiset katselevat alkoholimainontaa, he näkevät vielä tänä päivänä, miten tuo uskomus alkoholin henkeen elää ja voi hyvin. Spirit of purity, spirit with soul. Ja kaikki englantia osaavat ymmärtänevät “spiritin” kaksinaisen merkityksen.

Teollistuminen ja väestömäärän jatkuva kasvu ovat luoneet paineen kaiken kulutettavan materiaalin tehostettuun tuotantoon. Alkoholi ei ole tässä mikään poikkeus. Päinvastoin. Kemian teollisuuteen kuuluvan alkoholin haittavaikutukset tiedettiin jo 1800-luvun lopulla. Aikana, jolloin esimerkiksi Suomessa alkoholia käytettiin vain murto-osa nykyisestä. Kieltolakiaika oli reaktio katastrofaalisiin seurauksiin. Edes raamatulliset kiellot eivät ole estäneet kirkonmiehiä toimimasta kieltoja vastaan. Uskonnollisuuteen ja ideologisuuteen kuuluvat ristiriidat. Vaikka tietäisimme, mikä on meille parhaaksi, emme kaipaa kieltoja kertomaan, mitä emme saa tehdä. Päinvastoin näyttää olevan niin, että kiellot mystifioivat kiellon kohteen, luovat erilaisia tabuja sen ympärille, ja lopulta koko suhde kiellon kohteeseen sumenee.

Kieltolakiaika osoitti jo riittävän hyvin, mikä seuraus kielloilla on. Alkoholi meni ns. maan alle. Kielletyillä päihteillä rikastuvat vain rikolliset. Tulovirta ehtyy valtiolta, koska suoria verotuloja ei voida saada. Valtio on aivan yhtä addiktoitunut rahaan kuin alkoholisti on addiktoitunut alkoholiin. Sitä alkoholin rankempikin kulutus pitää itse asiassa valtion taloudellisesti voimissaan. Ristiriita tässä on se, että haittavaikutusten kasvaessa valtio menettää enemmän kuin saa. Alkoholista ei ole valtiolle suuren suurta hyötyä, mutta se ei myöskään voi toimia ilman sitä. Eikä kyse ole vain valtiosta. Jokainen, jolle alkoholilla pienintäkään merkitystä elämässään, voi miettiä, mitä elämä olisi ilman sitä? Osaavatko kaikki kuvitella elämäänsä ilman alkoholia vai muuttuuko elämä yhtäkkisesti jo mielikuvissa täysin sietämättömäksi, tylsäksi ja ahdistavaksi?

Alkoholikulttuurissa varsinaista muutoksen aikaa kesti Suomessa kieltolain purkamisesta vuonna 1932 vuoteen 1971 jolloin ostajaintarkkailujärjestelmä purettiin. Vuonna 1969 asetettiin uusi alkoholilaki, joka vapautti keskioluen elintarvikeliikkeisiin ja alkoi vaikuttaa enenevässä määrin alkoholin tunkeutumista koko suomalaiseen elinkeinoelämään. Jos 1969 kokonaiskulutus oli pari litraa absoluuttista alkoholia henkeä kohden, kulutus lähti jyrkkään kasvuun ja tavoitti 11 litran kokonaiskulutusmäärän tällä vuosituhannella.

Ongelma ei ole itse kulutus. Ranskassa, sivistyneessä eurooppalaisessa valtiossa, jota suomalaiset – tai kenties elinkeinoelämä ja teollisuus – haluavat pitää esimerkkimaana, kokonaiskulutus on ollut noin 25 litraa henkeä kohden. Mikä tarkalleen ranskalaisessa alkoholinkulutuksessa sitten on sivistynyttä? Se, että siellä juodaan joka päivä, ruokailujen yhteydessä. Kulutuksen jakaantuessa jokaiselle päivälle ihmisten ei tarvitse olla kaatokännissä minään päivänä. Suomalaisessa kulutuskulttuurissa juominen on keskittynyt viikonloppuihin, loma-aikoihin, kissanristiäisiin, ja jokainen niistä on antanut syyn juoda pari, kolme kertaa sen määrän kuin ranskalainen juo viikon viitenä ensimmäisenä päivänä. Humalahakuisen juomisen on sanottu leimaavan suomalaista alkoholinkulutusta, ja tilastojen varjolla näin voidaan aiheellisesti väittää.

Vaikka suomalaiset tavoittelisivat sitä, ettei tarvitse juoda itseään humalaan, alkoholiongelmalta ei vältytä. Siitä ovat esimerkkinä tavoitekulutuskulttuurit. Ranska painii alkoholiongelman kanssa. Suomessa siitä on vähemmän tietoa, koska suomalaisia tutkijoitakin kiinnostaa enemmän se, miten suomalaiset voivat.

http://www.dailymail.co.uk/news/article-2300082/France-sees-sharp-rise-alcohol-related-emergency-hospitalisations.html

http://www.thelocal.fr/20130322/alcohol-is-frances-biggest-cause-of-hospital-visits

Meidän ei tule katsoa muita maita millään tavalla ihailevasti. Sivistynyttä alkoholinkäyttöä ei tunneta teollisessa maailmassa. Siellä, missä alkoholi on käytännössä tulonlähde jopa valtiolle, raha ja sen käyttö ovat asioita, joita pitäisi valvoa. Ei alkoholi, jota syntyy keittiössä maatuvassa omenassa, ja ihmisen omassa kehossa (sokeri + happi).

Alkoholia on mystifioitu aikojen alusta asti. Puistokemisteille ja alkoholiteollisuudelle työskenteleville alkoholin perimmäinen olemus, al kohol, on äärimmäisen tuttu asia. Sama kuin ydinvoimateollisuudessa uraanin kaivajille on kohtuullisen ilmeinen asia, millaisesta materiasta uraanin kohdalla on kyse. Kolmisilmäiset, seitsensormiset, ennen 11 ikävuotta syöpään kuolevat ihmiset, eivät ole meidän turvallisesti kaupunkioloissa ja kerrostaloissa asuvien silmille ja mielille. Meille on vain tärkeää se, että kun painamme katkaisinta saamme valoa tai halutessamme television päälle. Sama pätee alkoholiin. Harvaa luultavasti kiinnostaa se, mitä alkoholi tosiasiassa on. Tärkeämpää on, että saamme sitä tarvitessamme tai halutessamme, ja siitä saatava vaikutus on jokseenkin säännönmukaisesti sama.

Mystiikka on asia, joka saa meidät ihmiset toimimaan. Kun salaisuudet paljastuvat, saatammekin kokea, että meitä on iät ajat vedätetty. Huijattu uskomaan asioihin, joiden puolesta olemme valmiita vaarantamaan henkemme, taistelemaan, sijoittamaan rahojamme ja käyttämään suurimman osan elämästämme. Theodor Adornon ja Max Horkheimerin ajatuksia löyhästi lainaten, meidät on kasvatettu tarvitsemaan ja opetettu uskomaan tarvitsevamme asioita, joita emme tosiasiassa tarvitse.

Keskustelu alkoholista on siis täysin hakoteillä siitä lähtien, kun aletaan puhua alkoholikulttuurista, poliittisesta päätännästä tai alkoholikaupan rajoittamisesta. Mikä hinta on asioilla, jotka syntyvät luonnossa? Mikä hinta on annettavissa asioille, jotka sairastuttavat noin 20% ihmisistä ja tappavat enemmän työikäisiä suomalaisia kuin mikään muu yksittäinen syy? Entä minkä vuoksi valtio ei todellakaan halua vapauttaa kaikkia kemiallisia aineita kovia huumeita myöten, jos pystyy sitä kautta leikkaamaan rikollisuuden käyttöön meneviä rahasummia? Järkevä selitys on se, että rikollisuudestakin raha palautuu kiertoon. Onhan rikollistenkin ostettava taloja, autoja, ruokaa ja kenties, jos tarpeeksi fiksuja ovat, edes laillisia päihteitä.

Markkinatalousyhteiskunnassa, teollisessa kulttuurissa kaikki on laskettavissa. Siitä, että Jeppe alkoholisoituu on hyötyä jollekin. Jeppe työllistää yhden alkoholiteollisuudessa työskentelevän, autokuljettajan, varastotyömiehen, baarimikon, sosiaalityöntekijän, psykiatrin, lääkärin ja hautausurakoitsijan. Millä kehotuksella tai kiellolla tämän asetelman voi purkaa?

Radikaali oma näkemykseni, joka varmasti herättäisi keskustelua ja purkaisi järjestelmää, on se, että kaikki päihteet olisi luokiteltava lääkeaineiksi. Lääkeaineiden tulisi olla kaikille kansalaisille ilmaisia, koska ne edistävät kansakunnan hyvinvointia. Se, että lääkkeitä väärinkäytetään, ei ole valtion syy. Siitä kärsivät ja siitä tulee rangaista niitä, jotka käyttävät tässä tilanteessa väärin lääkkeitä. Hieman samaan tapaan kuin jos meitä olisi viiden hengen kaveriporukka, jolla olisi käytössä 2 kiloa ruoka-aineksia. Arto söisi kerta-annoksena 1,2 kiloa, jonka jälkeen muille neljälle jäisi jaettavaksi kokonaista 800 grammaa.

Meidän on kyettävä saamaan kansakuntamme ymmärtämään, että ei meidän tulisi olla huolissamme alkoholinkulutuksesta, vaan yleisemmin kulutustarpeistamme. Silloin tärkeä kysymys liittyen alkoholinkäyttöön koskee kaikkia niitä, jotka alkoholia käyttävät. Kysymys on hyvin yksinkertainen: miksi? Se vertautukoon tämän tekstin päätteeksi Päivi Räsäseen ja uskonnollisuuteen. Olen ateistina ja absolutistina saanut monet kerrat vastata kysymykseen: ”miksen juo / usko?” Miten selittää jotakin asiantilaa, johon ei usko tai koe olevan tarvetta? Selitysvelvollisuus siirtyy niille, jotka juovat ja uskovat. Motiivien on tultava julki. Myös niiltä tahoilta, jotka ihmisille Jumalaa tai Humalaa tarjoavat.

Suomalaisessa yhteiskunnassakin elämme kilpailutaloudellssa ja -kulttuurissa. Meistä jokaisen on pärjättävä, menestyttävä koulussa kokeissa ja työnhaussa. Koko menestyksemme elämässä riippuu paljolti siitä, miten me hommamme hoidamme kansalaisina tai paremminkin kansalais-kuluttajina - jotta kulutus olisi mahdollista, meillä on oltava tuloja.

Kilpailutaloudessa voittajia voi kutakin paikkaa kohden olla vain yksi. Tästä seuraa, että koko joukko tuon ensimmäisen sijan ulkopuolelle jääneitä odottaa jokin toinen ykkössija jossakin tai sitten tappioputki, jota kenties yhteiskunnassa voitaisiin kutsua väliinputoamiseksi. Yhteiskunta on rakentunut niin, että noita ykkössijoja on tarjolla useassa eri paikassa. Ihmisillä on mahdollisuus menestykseen, on kyse sitten IT-alan yrityksestä, urheilusta, siivoamisesta vuokratyöfirmassa tai tarjoilijana toimimisesta McDonaldsissa. Jokainen meistä voi olla työssään paras ja saada ansaitsemansa palkan. Siihenhän meitä kasvatetaan: ansaitsemaan palkkamme.

Todellisuutta tämä vastaa kuitenkin vain osaksi. Kilpailu nimittäin johtaa mahdollisesti jatkuvaan muuttoliikkeeseen. Kuten urheilulajeissa, missä parhaita myydään pois tai kovapalkkaisimmille annetaan potkuja. Keskiverrot ja hieman huokeammalla hinnalla työnsä tekevät saattavat saada yllättäviä mahdollisuuksia loistaa parrasvaloissa. Ja kuten tiedämme, sen enempää urheilussa kuin työelämässä kaikki eivät tee töitä 100 lasissa. Heidän ei tarvitse. Niinpä menestys ei välttämättä aina ole edes työnteonmäärästä kiinni. Kilpailussa he sattuvat vain olemaan yhtenä hetkenä ykkösenä, ja he voivat luottaa tuohon asemaansa, kunnes putoavat siltä sijalta. Koska he eivät ansaitse paikkaansa, tässä tapauksessa palkkaansa.

Niinpä meidän on jokaisen toimittava jatkuvasti toimintakykymme ylärajoilla. Jos emme toimi, emme ole täysillä mukana kilpailussa. Putoaminen on taloudellinen riski, jonka mukana saatamme pahimmillaan menettää työpaikkamme lisäksi avioliittomme, kotimme, automme ja ystävyyssuhteemme. Jos ja kun meidän arvomme ihmisinä mitataan palkkatyössä, ansaitussa rahassa, työttöminä olemme hävinneet pelimme.

Pelko häviämisestä kilpailutaloudessa on se, mikä motivoi ihmisiä toimimaan. Koska voittajia voi olla kutakin paikkaa kohden vain yksi, jokaisen voittajan tulisi olla äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen saamastaan paikasta. Näin ei kuitenkaan valitettavasti ole. Ne paikat voivat helposti muuttua itsestäänselvyyksiksi, ainsaituiksi, vaikka tosiasiassa edes urheilussa tosiaan ne parhaat eivät aina menesty kilpailussa - ainakaan ilman pientä ylimääräistä kemiallista tehonlisäystä. Kovin suhteellista on sekin, jos kilpailuun ottaa osaa satojen ihmisten sijasta kaksi tai kolme. Jos olemme tarpeeksi epätoivoisia ja kilpailun häviäminen ahdistaa meitä tarpeeksi, olemme valmiita ottamaan kovempia riskejä silloinkin, kun kisaamme käytännössä yksin. Yhtä paljon kuin kyse on tekemisestä, kyse on tuurista, omista tietoisista tai tiedostamattomista strategioistamme ja ylipäätään siitä, että tällainen kilpailu sekä kilpailuttaminen on mahdollista.

Voittajien irvaillessa häviäjille tai moittiessa häviäjiä näiden laiskuudesta ja turhanaikaisuudesta, he eivät itseasiassa ymmärrä pelin henkeä. He eivät ymmärrä olevansa voittajia omallakin alallaan vain edellä mainituista syistä. Voittajan on aina helppo hymyillä, mutta heidän pitäisi muistaa, että voiton hetkellä on valmistauduttava surujuhlaan (kuten kungfutselaisuudessa opetetaan). He nimittäin eivät ymmärrä sitä, että käydessään kilpailua ja sotiessaan, he ovat itse hävinneet tai voivat hävitä. Häviäjillä ei ole muuta kuin voitettavaa, voittajilla hävittävää.

Olen opiskellut kaikkiaan viidessä eri pätkässä. Lukion jälkeen menin ammattikorkeakouluun, jossa sain touhuta lähes mitä halusin ja suorittaa opintoja haluamassani tahdissa. Kukaan ei kysellyt perään, vaikka hassasin valtion varoja yli kolme vuotta. Motivaation karistessa kuin kuusesta neulaset, jätin homman kesken ja aloin miettiä, miten pääsisin lähemmäs sellaista alaa, joka kiinnostaa ja jonka koen omakseni.

Touhusin omaan tahtiini. Yhteiskunnan kannalta olisi ollut varmasti parempi työntää minut mihin tahansa työvoimakoulutukseen ja hommata minulle töitä, mutta näin ei kuitenkaan tehty. Enkä töitä löytänyt muutenkaan. Niinpä ihmetellessä meni kaksi, kolme vuotta. Sinä aikana heräsin päivästä toiseen yksin, kaveripiirini supistui, sosiaaliset taitoni heikkenivät ja itsetuntoni kävi suonsilmässä. Pohjalta oli ponnistettava uudelleen. Alkuaskeleet otin jälleen opiskelijana vuosituhannen vaihteessa, kun kahden ja puolen vuoden sisällä opiskelin ensin vapaalla kädellä kirjoittamista sekä pienen tauon jälkeen audiovisuaalisen viestinnän media-assistentiksi.

Ensimmäinen ammatti taskussa olin kuitenkin uudella paikkakunnalla entistä pahemmassa pinteessä. Tuttuja minulla oli kourallinen. Suhteita työnantajiin riittämättömästi. Jos vaikka olin onnistunut kehittämään itseäni ja itsetuntoni oli parissa vuodessa parantunut, se ei vielä ihmeitä tehnyt. Tipahdin jälleen yhteiskunnan vaatimuksista ja olin pari vuotta ihmettelykurssilla.

Kun ihmettelemään alkaa, sitä saa harrastaa huoletta vuosikausia. Onnekseni sain työllistämistyön yhdistysmaailmasta, johon kiinnityin. Toisinaan olen saanut sitä kautta edelleen töitä, mutta pääasiassa se on aktivoinut minua vapaaehtoistyöläisenä. Yhdistystoiminnassa vaikuttaessani vielä opiskelin markkkinointiviestinnän media-assistentiksi eli ammatteja oli jo kaksi. Ongelma oli, ettei minulla - eikä ilmeisesti kenelläkään muullakaan - ollut minkäänlaista käsitystä, mitä noilla tutkinnoilla ja ammattitaidollani voisin tehdä.

Onni oli, että löysin vapaaehtoistyöt. Onni oli, että ne eivät jääneet vain yhteen, vaan halusin kehittyä ja aktivoida itseäni useammalla eri tavalla. Kirjoitin, järjestin tapahtumaa, opettelin budjetointia, PR-tehtäviä, projektihallinnointia ja lukuisia muita tehtäviä. Minulle oli jo entuudestaan tuttuja kaikenlaiset roudarin hommat, missä kannetaan raskaita laatikoita ja vedetään johtoa suuntaan sekä toiseen. Niitä hommia harva tekee vapaaehtoisesti, joten siinä on ollut minulle mahdollisuus kuntoilla ilman kalliita kuntosalimaksuja. Tärkeintä tässä kaikessa oli se, että halusin tekemistä ja olin aktiivinen, koska näyttää siltä, että palkallisen työpaikan saaminen on aika paljon vaikeampaa kuin vapaaehtoistyöpaikan.

Olen yksi monista tuhansista, kymmenistä tai sadoista tuhansista suomalaisista, jotka ovat eläneet epävakaata elämää. Syrjäytyminen edes hetkellisesti luo valtavia taloudellisia paineita, jotka vaikuttavat psyykeen, mielenterveyteen ja jaksamiseen. Monet menettävät parhaan teränsä tapellessaan rahoista, joita tarvitsevat tullakseen edes jollakin tavalla toimeen. Kun sitten työpaikkaa ei löydy, saattaa vielä yhteiskunnastamme löytyä niitä, jotka syyttävät meitä (syrjäytyviä tai syrjäytyneitä) laiskuudesta, päämäärätietodottomuudesta ja pummiudesta. Tuollaiset syytökset ja yhteiskunnan tuki ylipäätään on lähinnä omiaan leimaamaan ihmisiä, jotka tuon leiman  kanssa toimivat, kuten heidän pitäisi toimia: laiskasti ja pummaillen.

Yliopisto-opintoni ovat nyt lopuillaan. Minulta ei puutu kuin muutama opintopiste, mutta taloudellinen kurimus vaanii jo nurkan takana. Se vaikuttaa mielialaani ja jaksamiseeni. Kaksi osa-aikatyötä, gradu, kurssiopinnot ja vielä se, etten ole kesäisinkään pitänyt lomaa eivät suoranaisesti ole auttaneet minua jaksamaan. Sen sijaan otteeni lipsuu. Tiedän omat kykyni kohtuullisen hyvin ja tiedän olevani motivoitunut, mutta olkoon motivaationi millainen tahansa, se ei voi olla vaikuttamatta elämääni, etten tiedä, mistä parin kuukauden päästä saan rahat vuokranmaksuun ja ruoanhankintaan. Jos tietäisin, minun olisi helpompaa elää ja hengittää, keskittyä siihen, mikä juuri tällä hetkellä on tärkeää. Näin ei kuitenkaan ole.

Hyvinvointiyhteiskuntamallissa kaikille ihmsille on pyritty takaamaan yhtäläiset mahdollisuudet terveyspalveluihin ja toimeentuloon. Todellisuudessa tällainen malli ei kuitenkaan toteudu. Tiesin lähtiessäni opiskelemaan kolmatta kertaa kokopäiväisenä opiskelijana, että yhteiskunnan tuki tulisi heikkenemään. Näin on myös käynyt. Työttömänä oloni oli melko turvallista ja yllätyksetöntä. Mukavia yllätyksiä olivat pienetkin työpestit, mutta opiskelijana olen ongelmissa, vaikka minulla on kaksi osa-aikatyötä ja vapaaehtoistyötä sekä siihen päälle opinnot sujuvat aikataulussa. Uskoisin omaavani opiskelu- ja työttömyyskokemuksellani jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen arvo yhteiskunnassa opiskelijoille ja opiskelulle annetaan suhteessa työttömyyteen (pummeiluun).

Kiitän yhteiskuntaa niistä kaikista mahdollisuuksista, joita se on antanut. Annan sille myös täyden arvostukseni siitä, että työttömänä asiat ovat aina hoituneet jotakuinkin niin, ettei minun ole tarvinnut pelätä kodittomuutta tai olemaan pitkiä aikoja ilman ruokaa (pisimmillään noin kuukauden ilman kunnon ruokaa). Sen sijaan minun on vaikea ymmärtää nykyistä kilpailumallia, jota on ajettu sisään kouluihin. Uskotaanko kustannusten vähenevän, kun ihmisistä puserretaan mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon ulos? Tai ylipäätään työn laadun paranevan, jos vuoden työ on tehtävä parissa kuukaudessa? Joiltakin se varmasti onnistuu, mutten usko sellaiseen laatuajatteluun, enkä myöskään näe syytä, miksi opiskelijat ajetaan taloudellisesti epävakaampiin olosuhteisiin kuin työttömät? Työttömienhän pitäisi elää lainalle, eikä opiskelijoiden? Opiskelijoille opiskelu on työtä, mutta nyt opiskelijat saattavat pahimmillaan joutua tekemään kolmea eri työtä ja suoriutumaan vielä opinnoistaan.

Haloo, kuuntelen.