Kävin illalla pitkällisen keskustelun erään uskovan ihmisen kanssa. Monenlaiset tunteet tuntuvat riuduttavan niin ateisteja kuin teistejä, he patouttavat ne itseensä ja nuo patoutuneet asiat saavat heidät tuntemaan ja käyttäytymään mitä erikoisemmin tavoin. On kuitenkin hienoa huomata, että maailmassa on ihmisiä, jotka pystyvät kuuntelemaan ja kestävät, vaikka nuo lauseet olisivat vastoin heidän omaa tapaansa uskoa.

Kirjoitin eilen myös Sana ja ylistys -seurakunnan keskustelufoorumiin. En halua aiheuttaa siellä ongelmia, vaan pikemmin tutkia uskovan ihmisen tapoja perustella uskoaan, erilaisia käsityksiään, jotka näyttävät olevan aika ajoin ristiriidassa 'samalla tavalla uskovien kanssa'. Siten pyrin olemaan mahdollisimman neutraali ja jopa vaikuttamaan siltä, että on Jumala, johon uskon. Vastaukseni kritiikkiin on tällainen: "Olen sitä mieltä, että kritiikkiä pitää osata kestää. En koe, että usko voi olla mielekästä, jos se on pelkästään pakkouskomista, ilman minkäänlaista kykyä ottaa vastaan kritiikinsanoja tai kyseenalaistusta. Jos me emme pysty omia ajatuksiamme kyseenalaistamaan, olemme jo päättäneet, että se, miten ajattelemme on Totuus, enkä usko, että ihmisistä yksikään voi sellaista päätöstä omasta puolestaan tehdä. Eikä toisaalta kritiikki kuitenkaan tarkoita, että kritisoija olisi vetämässä meiltä maailmankatsomustamme ("mattoa") alta. Ehkä pitää koettaa tottua siihen, että maailmassa on hyvin erilaisia ja eri tavalla kokevia ihmisiä. Emme voi kukaan muuttaa muita ihmisiä sellaisiksi, kuin haluaisimme, voimme koettaa muuttaa vain itseämme. Olen tavannut liian monta torjuvaa ja tuomitsevaa kristittyä, eikä se mielestäni ole muuta kuin epävarmuutta uskossa. Jos Jumala vaikuttaa rakkautena, me olemme valmiita kuuntelemaan ja kestämme kritiikinkin rakkaudella."

Joudun myös itse aika ajoin edelleen pidättelemään vyörynlailla tulevia ajatuksiani. Saatan jäädä höpöttämään omiani silloin, kun pitäisi kuunnella ja pidän sitä yhtenä heikkona puolenani. Ehkä samaan aikaan kuuntelu on suurin vahvuuteni. Siten eilisen keskustelun yhteydessä minulla oli lukuisia kertoja fiilis, että sanon jotain liikaa. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan käynyt, koska tämä uskova ihminen pystyi kuuntelemaan ja kiitti lopulta. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun uskova kiittää minua. Jos olen oikein tulkinnut näitä tilanteita ja uskovien käytöstä, uskon uskovien kiinnittävän aika paljon enemmän huomiota maallisiin ja taivaallisiin asioihin kuin muihin ihmisiin (tai itseensä). Heidän ajattelunsa pyörii lopulta oman napansa ympärillä ja heillä ei yksinkertaisesti ole aikaa kuunnella toista ihmistä. Koska heillä ei ole aikaa lopulta kuunnella sen enempää itseään kuin lähimmäistä, heidän pohjansa toisen ihmisen ymmärtämiseen on huteralla pohjalla. Toki on ihmisiä, jotka ymmärtävät ja kuuntelevat, mutta aika usein he ovat heittäneet Sanan ja rituaalit nurkkaan. Kyse lienee täysin siitä, mitä arvostaa ja minkä kokee täällä maan päällä tärkeänä.

Jos ihmiset eivät ehdi kuunnella toisiaan ja erityisesti itseään, he eivät voi saada ymmärrystä mistään kirjoista. Tämä on yksi syy, miksi ainakin toistaiseksi olen luopunut psykologian opinnoista. Se on todennäköisesti yksi syy kaikkiin ihmisten harjoittamiin julmuuksiin, riitoihin ja tuomitsevuuteen. Uskovien kohdalla jännä yksityiskohta onkin, että uskovat päästävät mielellään oman logiikkansa mukaan taivaaseen rakkaitaan ja jollain tavalla heidän sydäntään koskettaneita, karun kohtalon saaneita. Jos he kuitenkin uskovat helvettiin ja siihen, että tuomiovalta on jumalilla, heidän tulisi tuolla hetkellä katsoa "peiliin" ja todeta rehellisesti, että heidän rakkaansa ja nuo karun kohtalon kohdanneet joutuvat, mitä todennäköisimmin helvettiin. Jokainen ihminen uskoo eri tavalla ja helposti ihminen järkeilee oman ajattelunsa olevan oikeilla uomilla. Tässä on siis vain vaihtoehto, että uskova itse joutuu helvettiin ja muut eivät, tai sitten toisinpäin. Auttaisiko tässä se, että he oppisivat kuuntelemaan itseään ja muita ihmisiä? Uskoisin, että auttaisi.