Jälleen kysymyksiä uskovalta, jonka kysymykset nojaavat aloitukseeni rukoilusta ja siitä, miksei jumalat vastanneet rukouksiini. Yritin vastata mahdollisimman rehellisesti ja luonnollisesti omista lähtökohdistani. Vastausta odotellaan ja todennäköisesti sellainen vielä jonain päivänä tulee, ellei tämä sitten hiljennä... Lisäksi muutama kommentti hänen liittämäänsä artikkeliin.

oman isäkuvamme sotkee usein kuvaamme Jumalasta. jos isämme ei ole ollut oikeudenmukainen ja rakastava, on vaikea uskoa rakastavaan Isä Jumalaan.

En usko, että isäkuvani on rikkonut jumalakuvaa. Toki ihmisen lapsuudessa, nuoruudessa ja aikuisuudessa kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta en kuitenkaan näe, että isäkuva olisi vienyt minulta muuta kuin luottamuksen ihmisiin. Se on taas voinut epäsuorasti vaikuttaa siihen, etten luota ihmisten sanomisiin. Niin kauan kun taas ihmiset puhuvat jumalista, ne eivät ole minulle uskottavia ja VAADIN jumalten puhuvan minulle, jotta voin uskoa heihin. Tätä ei ole kuitenkaan tapahtunut ja ajanmittaan olen eronnut lapsuudenuskostani ja kyvystäni uskoa jumaliin. En kuitenkaan pidä mahdottomana, ettenkö voisi jonain päivänä uskoa, mutten usko, että tulen olemaan loppuelämäni sen suhteen melkolailla passiivinen. Minulla ei ole enää polttavaa tarvetta uskoa ja saada tukea ulkopuolelta. Itseasiassa isäni, johon monasti petyin on ollut minulle enemmän tukena kuin rakastava Jumala.

toinen asia, joka mietitytttää. kun rukoilit, mitä odotit tapahtuvan? mitä olit pyytänyt Jumalalta?? mikä oli paras kaikille?

Tarkkoja sanamuotoja on todella vaikea tietää, mutta luonnollisesti olen toivonut jonkinlaista muutosta perhe-elämään. Äitini, joka on edelleen uskossa uskoi myös rukoukseen ja siihen, että hän pystyy olemaan isäni tukena. Tilanne kuitenkin paheni liiton loppua kohti. Se oli niin tuskallinen äidilleni, että se oli väistämättä tuskallinen myös minulle ja minä olen siitä iloinen, että äitini teki lopulta ratkaisun uskoaan vastaan. Avioero oli sillä hetkellä helpotus jokaiselle, mutta isäni ei tervehtynyt. Luulen niin minun kuin äitini kuin isäni äidin rukoilleen isäni puolesta, jotta hän voittaisi ongelmansa, parantuisi alkoholismista, mutta sellaista ihmettä ei tapahtunut hänen elinaikanaan. Kuolema paransi hänet.

Muut rukoukset olivat varmasti ihan samalla tavalla kiinni arkipäivässä ja ahdistuksessa, jota suvussani oli ja on edelleen paljon. Viimeiset rukoukset kuitenkin koskettivat vain itseäni, vaikka koetin myös muita strategioita, etten olisi 'niin itsekäs'. Sillä hetkellä en pystynyt nukkumaan kuin n. tunnin yössä tai pari tuntia joka toinen yö. Olin hyvin vakavasti masentunut, en käynyt puhumassa kenellekään, en käyttänyt psyykelääkkeitä, mutten myöskään alkoholia. Olin totaalisen yksin ja luulen hieman itsetuhoisemman persoonan yrittäneen itsemurhaa siinä hengen ryteikössä. Rukoilin alkuvaiheessa jo voimia, mutta jossain vaiheessa lopetin rukoilun ja aloin tehdä töitä itseni eteen. Sen jälkeen, kun olin pyyhkinyt Jumalan lopullisesti elämästäni, kaikki alkoi tuntua kuin itsestään.

Paria kuukautta myöhemmin törmäsin kirjaan Nalle Puh ja Tao, johon samaistin ajatteluni täydellisesti. Asiat löysivät jonkinlaisen 'kodin', taisteluni päättyi, en odottanut elämältä enää niin paljon ja sivussa saavutin paljon enemmän kuin ennen olin saavuttanut, ystävyyssuhteita alkoi syntyä ja monet niistä syvällisempiä kuin yksikään aiempi. Koko vyöry lähti liikkeelle siitä, että Jumala menetti minun elämässäni merkityksen. Viimeinen niitti oli isäni kuolema, joka pakotti minut kohtaamaan hänet minussa ja itseni hänessä. Se oli saamaan aikaan ehkä elämäni pelottavin kokemus ja elämäni eheyttävin, fantastisin sekä hengellisin kokemus.

Kun minä ruloilin rakkaan ihmisen puolesta,( ennen uskoontuloani, )rukoilin, "tee hänelle niinkuin on paras". hän kuoli seuraavana päivänä. en ole koskaan epäillyt, etteikö hänen parhaansa olisi tapahtunut.

Minä rukoilin aika usein niin kuin minut oli opetettu rukoilemaan. Isä Meidän on iskostettu takaraivoon niin, että muistan sen edelleen, lähes kymmenen vuoden rukoilutauon jälkeen ulkoa. Rukoilin myös lukemattomilla muilla tavoilla, mutta ehkä jäi rukoilematta tuolla tavalla, että "anna vanhempieni suhteessa tapahtua se, mikä on paras." Ja luulen, että se todella olisi tapahtunut ja tapahtui, vaikken niin rukoillut. :-P Vanhempieni ero oli helpotus, mutta sillä taas ei ollut mitään tekemistä ainakaan minun rukousteni kanssa... Ehkä Raamatussa pitäisi olla jonkinlainen rukous-ohjeisto. Tuo tapasi ainakin vaikuttaa varsin toimivalta. Se on vähän kuin "tee meille, mitä tahdot, aamen." Uskoisin senkin toimivan aika hyvin.

tiedän jotakin asioista, joita sinulle on tapahtunut omassa elämässäsi.

Uskon monien ihmisten tietävän niistä tapahtumista. Sen vuoksi olen kirjoittanut kokemuksistani kirjakäsikirjoituksia, koska luulen ihmisten voivan samaistua niihin ja samaan aikaan monet vaietut asiat alkavat tuntua sellaisilta, joista voi oikeasti puhua. Eikä paha olokaan ole enää vain jokin sanoinkuvaamaton, käsittämätön ja mystinen juttu, vaan sille on oikeasti jokin syy.

Koska olen uskoni menettänyt, olen joutunut tekemään aika pitkällisen 'maallisen' ja toisaalta 'henkisen' vaelluksen, jonka aikana olen joutunut törmäämään lukuisiin elämänkokemuksesta nouseviin lausekkeisiin, joita en aiemmin kyennyt näkemään ja niiden merkitystä tunnistamaan. Tällaisia elämänkokemuksesta kumpuavia ajatuksia ovat olleet mm.: en ole yksin kokemuksineni; vaikeneminen aiheuttaa ongelmia, puhuminen auttaa; jos en luota ihmisiin, he eivät luota minuun; lukuisat ongelmat ihmisten elämässä johtuvat siitä, etteivät ihmiset tunne edes itseään, eivätkä he pysty tunnistamaan tai tunnustamaan kipeitä asioita, jotka vaikuttavat heidän käyttäytymiseensä.

olen nyt noin 4-5 vuotta tehnyt töitä sisäisen eheytymiseni kanssa(psykodraamaa,lukenut kirjoja,kursseja ym.).

Tämä kuulostaa hyvältä. Itse kävin puhumassa, kirjoitin aktiivisesti, mutta lopulta kaikki eheytyminen yms. on ollut kiinni vain parista, suuresta oivalluksesta. Ehkä terapiassakin niitä hetkiä odotetaan ja terapeutti valmistaa ihmisiä niitä varten, mutta sellaisia ajatuksia ei tule joka päivä, edes joka viikko, kuukausi, vuosi tai vuosikymmen. Omalla kohdallani näitä 'kirkkaan ajatuksen' hetkiä on ollut elämässäni kaksi. Jälkimmäinen pisti palikoita nopeassa tahdissa paikoilleen, mutta uskon osan tuosta eheytymisestä johtuneen puhtaasti siitä, että olin valmistautunut ja valmistellut itseäni sitä varten yli 15 vuotta.

olen alkanut löytää itseäni ja hyväksyä itseni, jopa pitämään itsestäni.

Tämä on hyvä asia kuulla uskovalta. Monet uskovat tuntuvat väheksyvän ihan suotta itseään. He tahtovat uskoa, että heidän jumalansa haluaa heidän olevan nöyriä ja he ymmärtävät asian niin, ettei ihmisten tule pitää muista ihmisistä tai edes itsestään, vaan osoittaa kunnioitustaan jumalalle/jumalille. Tältä pohjalta minun on äärettömän vaikeaa ymmärtää, mitä esimerkiksi kristillisellä lähimmäisenrakkaudella tarkoitetaan, koska käytännössä niin ihminen itse kuin kaikki läheiset ovat toisarvoisia. Toivon, että opettelet jatkossakin pitämään itsestäsi ja muistat Jeesuksen (ja monien muiden viisaiden) kehoitukset: rakasta lähimmäistä kuin itseäsi ja älä tee toiselle, mitä et halua toisen tekevän sinulle. Ne ovat olleet minun ohjenuoriani, ne ovat ihmisen toiminnan kannalta merkittäviä ohjeita. Tosin olen kääntänyt jälkimmäisen ajatuksen niitä varten, jotka eivät rakasta itseään tähän muotoon: "älä tee itsellesi mitään, mitä et toivoisi rakkaasi tekevän itselleen."

olen alkanut luottaa siihen, että Jumala ei hylkää minua, vaikka en aina olekaan kilttityttö. parantumis prosessini ei ole vienyt minua kauemmas Jumalasta, vaan päinvastoin. olen kokenut, että Hän on ollut suuri taivaallinen Lääkäri.

Paranemistapoja on lukuisia. Tämä on varmasti yksi, enkä minäkään usko, että Jumala sinua hylkää niin kauan kuin Häneen uskot. Toisaalta taas, jos menettäisit uskosi elämääsi astuisivat toisenlaiset prioriteetit ja selviytymismallit. Tätä en kuitenkaan suosittele. Tunnen uskonsamenettäneitä, jotka ovat psyykenlääkityksellä ja itse olisin sitä myös aikanaan tarvinnut. Uskonmenetys oli lisäksi omalla kohdallani hyvin pitkä ja kivulias prosessi, jota en ihan ehdoin tahdoin suosittele kenellekään. Silti pidän sitä tärkeänä, että kukin uskova (uskoo jumaliin tai ei) pystyy kyseenalaistamaan oman uskonsa. Muutoin se tuskin on mitään muuta kuin tukipilariin nojaamista eli riippuvuutta. Riippuvuussairaudet ovat usein varsin riuduttavia ja, vaikka ilon sanotaan olevan teeskentelyä ilman alkoholia, jumalia tai huumeita, haluan uskoa, että asia on juuri päinvastoin. Sitä on vain todella vaikea nähdä silloin kun on ongelman keskipisteessä. Olen sen kokenut.

Kommentteja artikkeliin (Ari Puonti: Kuunteleva rukous):

Jos emme kuuntele Jumalaa, kuuntelemme omaa rikkinäistä minäämme, niitä ääniä, jotka kertovat meille esimerkiksi: "Minua käytettiin hyväksi, olen siis tuomittu olemaan uhri ja kyvytön ihmissuhteisiin!

En usko, että kovinkaan moni ihminen ajattelee näin. Toki uhrius vaikuttaa ihmisen ajatteluun, mutta se ei ole noin suoraan ja se vaikuttaa huomattavasti moninaisemmin tavoin. Uhrin päässä saattavat soida äidin tai isän tuomitsevat moitteet. Mutta esimerkiksi omakohtaisesti en ole joutunut moitteiden kohteeksi, enkä ole koskaan tuntenut syyllisyyttä omasta tilastani. Siten en samaistu tähän väitteeseen alkuunkaan. Sen lisäksi olen tottunut kuuntelija, jo 7-vuotiaasta. On tietysti eri asia kuunnella ihmistä kuin jumalia, heidän tapansa kommunikoida ovat ilmeisesti tyystin toisistaan poikkeavia. Siksi se, mitä tarkoitetaan arkisessä elämässä kuuntelijan lahjoille, eivät taida välttämättä päteä alkuunkaan, kun kyse on taivaallisen äänen kuuntelusta. Ja edelleen voinen vedota omaan väitteeseeni siitä, että minulle on annettu viallinen vastaanotin tai olen jumalten suhteen kuuro.

Saatamme antautua kuuntelemaan myös Saatanaa, syyttäjäämme, joka muistuttaa meitä menneisyyden synneistä ja valehtelee, että Jumala ei pysty meitä parantamaan.

Omien kokemusteni pohja synneistä on muistuttamissa ihmisen omatunto ja pääasiassa Jumalan ilmoitus Sanassa. Synnit tulee tunnustaa. Toisaalta Sanassa sanotaan myös, että Jeesus sovitti meidän kaikkien synnit. Tunnen myös lukuisia kristittyjä, jotka kokevat itsensä syntiseksi (jopa saastaiseksi), eikä kyse ole kenties alkuunkaan siitä, etteikö nämä ihmiset uskoisi Jumalan pystyvän auttamaan. Osa heistä kun tuntuu olevansa aivan varmoja pelastumisestaan.

Nykyaikana on suosittua uskoa lempeään ja kaiken hyväksyvään Jumalaan. Sen sijaan Jumalan pyhyys on vierasta ja vastenmielistä jopa kristityille. Miten muutoin olisi selitettävissä se, että jopa monet papit hyväksyvät seksuaalisen moraalittomuuden?

Jos tuntee yhtään ihmisten käyttäytymistä, tähän on löydettävissä melko helposti syy. Näkisin itse tähän kolme syytä:

1) Uskonnolliset seurakunnat ovat usein pieniä, suljettuja piirejä, joissa on paljon tabuja ja vaikenemista. Tällaiset piirit ovat erittäin otollisia pedofiileille. He saavat usein toimia kenenkään estelemättä ja silloinkin, kun heidän tekonsa paljastuu, asiasta vaietaan, koska minkäänlaisia ohjeistuksia ei seurakunnilla välttämättä ole tällaisten ihmisten varalle (kts. jo homoseksuaalisuutta pidetään sairautena, millä tavalla on silloin pedofilia ymmärrettävissä?).

2) Kun kyse on suljetuista piireistä, joissa on saattanut sattua ja tapahtua selibaattivalan antaneiden keskuudessa yhtä, jos toista, asioista on vaiettu vuosisadat ja usein käy niin, että uhrin kehitys keskeytetään väkivaltaisesti. Psykoseksuaaliset ongelmat voivat rehottaa rauhassa, enkä edelleen usko, että sen enempää ateistit kuin teistit olisivat välttämättä kovinkaan tietoisia teoistaan, ajatuksistaan, niiden syistä ja seurauksista. Lopulta oravanpyörä on katkeamaton, pedofiili saa jatkaa toimintaansa ja tartuttaa sairauttaan seuraavaan, joka ei kenties löydä itse muita tapoja kuin etsiä itselleen partneria, joka muistuttaa siitä kadotetusta ja loukatusta nuoresta, joka itse oli ja, josta ei saanut kasvaa eteenpäin aikuiseksi.

3) On aiheellista olettaa, että ihmiset reagoivat selviin kieltoihin hyvin eri tavalla. Tästä esimerkkinä varmasti uhmaiässä olevat nuoret. Toisaalta samaa voidaan nähdä aikuisissa, jotka ovat ongelmakäyttäytyjiä. Alkoholistit hyvin usein tietävät alkoholin vaaroista, he ovat usein nähneet ihmisiä humalassa ja kenties ahdistuneet heitä tavatessaan. Silti he kerta toisensa jälkeen palaavat baaritiskille, vetävät nuppinsa sekaisin ja heräävät uuteen aamuun. Yhtään paremmin nämä kiellot eivät ole toimineen seksuaalisella tasolla, sillä monet ehdottoman puritaanisista kodeista olevat ihmiset saattavat alkaa kärsiä seksuaaliongelmista, kuten nymfomaniasta. Ihmiset on itsensä todella vaikea määritellä toiminnalleen syitä ja, vaikka he ovat tienneet, ettei se ole oikein, he eivät vain lopettaa toimimasta niin. Sama voi tapahtua tupakoitsijoille, jotka varmasti tietävät tupakan vaarat, mutta eivät lopulta löydä itsestään voimaa lopettamaan tupakanpolttoa. Seurakunnissa seksuaalisuus on koettu aina jossain määrin tabuksi, eikä tarvitse hirveän pitkälle ajatella katolisuutta ja sen piirissä olevia seksitabuja tai omituisia harhakäsityksiä ehkäisystä tai abortista, kun tietää, mistä ongelmista kyseissä kirkkokunnassa saatetaan kärsiä. Ja todistusaineistoa lienee turha edes alkaa kaivaa, koska tapaustodisteita on riittävästi.

En näistä syistä kutsuisi sitä 'hyväksymiseksi', vaan yksinkertaisesti kyvyttömyydeksi toimia toisin.

Ja nyt kaubamajaan.