Irlantilaissyntyisen kirjailijan C.S.Lewisin (Narnia-sarja, Entisen ateistin kristillisiä esseitä) kirja Muistiinpanoja surun ajalta julkaistiin aluksi salanimen N.W.Clerk alla. Kirjassa 63-vuotias kristitty Lewis pohtii vaimonsa kuolemaa, heidän suhdettaan ja hänen suhdettaan Jumalaan. Tilitys on hyvin omakohtainen ja osa ajatuksista puree läpi, mutta ei suoranaisesti leikkaa luuhun asti. Ensimmäinen kirjasta itselleni välittyvä syvällisempi ajatus tulee Lewisin ulkopuolelta siitä, miten meistä jokainen kokee läheisen kuoleman eri tavalla ja meillä jokaisella on oma tapamme käsitellä asia. Mielenkiintoista on myös se, miten Lewis kirjailijana tietää käsitteiden ja sanojen painon, mutta ei huomaan itse pyörittelevänsä sanoja vaimonsa kuoltua. Joka tapauksessa hänellä on muutamia melko tärkeitä huomioita siitä, miten kuollut pysyy muistissa ja hiljalleen tuo kuva vääristyy. Itse sanoisin, että se kuva kuolleesta saattaa romantisoitua.

Alleviivasin kirjasta muutamia kohtia, jotka olivat mielestäni huomion arvoisia ja, joihin kykenen itse antamaan omalta osaltani jonkinlaisen vastauksen tai kommentin.

Sillä välin, missä on Jumala? Tämä on yksi huolestuttavimmista oireista. Kun olet onnellinen, niin onnellinen, ettet tunne tarvitsevasi häntä, niin onnellinen, että sinulla on kiusaus kokea hänen lähestymisyrityksensä häiriönä, jos silloin muistat kääntyä hänen puoleensa kiitollisena ja ylistäen, sinut otetaan avosylin vastaan. Siltä tuntuu. Mutta jos menet hänen luokseen, kun olet suuressa hädässä ja kun kaikki muu apu tuntuu olevan turhaa, mitä löydät? Oven, joka paiskataan kiinni nenäsi edessä. Kuulet, kuinka ovi teljetään sisäpuolelta kaksoislukkoon. Sitten seuraa hiljaisuus. Voit yhtä hyvin kääntyä takaisin.

Usein kristityt käyvät ihmettelemään, miksi ateistit syyttelevät Jumalaa kaikesta pahasta. Muistettakoon, etteivät ateistit usko jumalten olemassaoloon. Teodikean ongelma on puhtaasti kristillisestä näkökulmasta ja nämä ongelmat näkyvät vain niiden ihmisten ajattelussa, jotka uskovat Jumalaan. Oire ei ole mielestäni mitenkään huolestuttava - paitsi tietysti kenties uskosta luopumisen kannalta - vaan pikemmin normaali.

Samoin miksi kuoleman hetkellä, joka on täysin luonnollinen asia elämässä, mutta ehkä vaikeammin hyväksyttävä, aiheuttaa niin paljon ajatuksellisia ongelmia kristityille, myös C.S.Lewisille? Hän pelaa lauseissaa käsitteillä ja toisaalta tunteillaan, mutta käsitteellistää tunteensa mielenkiintoisella tavalla. Se, miltä hänestä tuntuu kuoleman hetkellä on kuin hänet unohdettaisiin ja jätettäisiin yksin. Hän kuitenkin kuvaa tätä tunnetta suhteessa Jumalaansa, vaikka kyse on nimenomaan lähes jokaisen henkilökohtaisesti kokemuksesta. Me tulemme tähän maailmaan yksin; me lähdemme tästä maailmasta yksin; samoin meistä jokainen joutuu käsittelemään menetyksensä yksin. Se on luonnonlaki jopa niinä hetkinä, kun ympärillä olisi muita. C.S.Lewis hakee ikäänkuin balanssia, eikä tunnu hyväksyvän ajatusta yksinjoutumisesta ja tyhjyydestä, joka elämään tulee läheisen kuoleman jälkeen. Valitettavasti se tyhjyyden kokemus on esimerkiksi omaisen menetyksen hetkellä väistämätön.

Eikä tässä elonpyörässä valitettavasti ole sellaista asiaa kuin 'takaisinpaluu'. Ilmeisesti Lewis viittaa tässä kohtaa epäilyynsä, joita kirjan sivut tarjoavat alkuvaiheessa. Hän miettii samaa kuin kristityt miettivät Aasiassa tapahtuneen tsunamituhon aikaan: miksi Jumala sallii tämän? Eiköhän kuolemassa ole kuitenkin kyse luonnollisesti poistumasta, samoin kuin tsunamin kohdalla. Syytä ei ole kenessäkään tai missään, vaan heidän aikansa oli. Silti kenties vihoissaan sormi nousee ensimmäisenä Jumalaa vastaan ja myöhemmin sitten ollaan ymmärtävinään, että Jumala se vain kokeilee ja testailee meitä. Jos elämän näkee puhtaasti ja kaihtamatta kuolemaa, mitään ongelmaa ei ole. Kuollutta voi surra samantien ilman pelon-, hädän- tai vihantunteita, ilman sekamelskaa, joka helposti syntyy asioita pyörittäessä päässä. Isäni kuolema ei esimerkiksi aiheuttanut itselleni minkäänlaisia nukkumisongelmia. Käsittelin isäni kuoleman valveilla ollessani, mietin paljon, sen lisäksi puhuin aika paljon. Sen sijaan huomattavasti vaikeammin käsiteltävä oli läheiseksi tulleen nuoren naisen itsemurha. Koin silloin ensimmäistä kertaa mm. hänen läsnäolonsa kaupassa ja kotona, en pystynyt nukkumaan sängyssä, joten muutin nukkumaan sohvalle noin kuukaudeksi. Luulen ahdistukseni ja kokemusteni syynä olleen pitkälti sen, että halusin ja koetin auttaa häntä, dramaattisin seurauksin. Koin jonkin verran syyllisyyttä hänen kuolemastaan ja hän tuli muistuttamaan minun erehtyväisyydestäni ja rajallisuudestani.

Ei niin, että minulla olisi suurta vaaraa lakata uskomasta Jumalaan. (Niin luulen.) Todellinen vaara on siinä, että alan uskoa hänestä kauheita asioita. Johtopäätös, jota pelkään, ei ole "siispä Jumalaa ei loppujen lopuksi olekaan olemassa", vaan "tälläinen siis Jumala todella on. Älä enää petä itseäsi."

Tässä kohdassa ehkä näkee puhtaimmin tuon syyllistävän sormen, joka nousee vastoinkäymisten hetkellä Jumalaa kohtaan. Jokainenhan tietää millainen Jumala on, jos hänen luontonsa näkyy luonnossa ja elämässä. Vaikka asiaa hienokseltaan taitaa sekoittaa käsitys, että kaikki hyvät asiat ovat Jumalasta ja pahat Saatanasta. Tässä on kuitenkin yksi pieni ongelma, nimittäin se, että meistä jokainen kokee eri tavalla hyvän ja pahan. Minulle kuolema on neutraali asia. Toki surkuteltavuudessaan se on negatiivinen asia, koska kuoleman hetkellä menettää joku läheisensä. Toisaalta kuitenkin jokainen kriisi kasvattaa ihmistä, jos vain on kasvuun valmis. Koen itse olleeni valmis kasvuun läheisteni kuollessa ja siitä syystä näen niistä kummunneet asiat positiivisina. Samoin kuin C.S.Lewis loi materiaalia kirjaansa varten vaimonsa kuoltuaan. Tämä kirja varmasti voi lohduttaa joitain kristittyjä, mutta ei-kristityn kohdalla ajatukset kulkevat välillä aikalailla omissa sfääreissään.

Tässä kyseisessä lainauksessa on myös pieni, hauska anekdootti. Lewis ei pysty hyväksymään vaimonsa kuolemaa, hän nousee näkemään Jumalan jonain, minä ei ole sitä aiemmin nähnyt ja sanoo viimeisenä: älä enää petä itseäsi. Mistä meistä kukaan tietää, milloin me petämme itseämme ja milloin emme. Meidän ajatuksillamme on rajoituksensa ja kun olemme yhden tavan oppineet pääsemään 'tasapainoon' ja 'onneen' me käytämme sitä tapaa niin kauan kuin se on meidän kohdallamme tehokas. Tässä tapauksessa Lewis ei menetä uskoaan, oppii kenties näkemään maailman ja Jumalan hieman eri näkökulmasta, mutta lopettaako hän itsensä pettämisen? Luulen Lewisin kuolleen onnellisena, kristittynä miehenä (jos sellaista on koskaan ollut olemassa).

Isämme taipuivat ja sanoivat: "tapahtukoon sinun tahtosi." Miten usein onkaan katkera mielipaha tukahdutettu pelkällä terrorilla ja rakkauden näyttelemisellä, niin, näyttelemisellä, jolla on yritetty piilottaa asioiden todellinen tila?

Tietysti on helppo sanoa, että Jumala tuntuu poissaolevalta silloin kun hätä on suuri, sillä hänhän on poissa, ei olemassa oleva. Mutta miksi hän sitten tuntuu olevan läsnä kun, rehellisesti sanoen, emme etsi häntä?

Lewisin kokemus on mielenkiintoinen, samoin kuin hänen tapansa käännellä asioita. Jokainen meistä tietää, jos vain pystyy asian hyväksymään ja tunnistamaan, että elämä ja luonto toimii omilla lainalaisuuksillaan. Siten asiat kulkevat omalla painollaan, haluamme sitä tai emme. Tapahtuu se, mikä tapahtuu eli kristillisestä näkökulmasta Jumalan tahto. Lewis puhuu siis siitä, miten tämä luonnonlaki halutaan piilottaa näyttelemällä tai tukahduttamalla pelkällä terrorilla. En ole aivan varma siitä, mitä jälkimmäinen tarkoittaa, mutta ihmisillä on lukuisia rooleja, joista jokainen kykenee toimimaan tietyissä asiantiloissa. Samoin jokaisella ihmisellä on opitut, sisäiset rakenteet käsitellä asioita. Yhdelle kuolema on arkipäivää, toiselle voi vastaantulla ensimmäinen todella repivä menetys vasta joskus 50-vuotiaana.

Luulen Lewisin viittaavan kristillisten piirien ongelmiin ja siihen, että asioista ei tahdota puhua niiden oikeilla nimillä. Onhan jo yksi osoitus kuoleman ja menetyksen selittelystä se, että oikein uskovia odottaa iankaikkinen elämä tuonpuoleisessa. Mitä ikinä iloa siitä on tuonpuoleisessa, se toimii ikäänkuin rauhoittavana tekijänä maanpäällisessä. Minusta se kuulostaa lähinnä oudolta, mutta kai siinä on sitten takaportti ihmisen rajallisuuteen ja toisaalta siihen, jonka itse juuri koen olevan silmien avaaminen todellisuudelle: meillä on yksi, ainutlaatuinen mahdollisuus elää elämämme (oikein), mutta teemme paljon virheitä, satutamme paljon ihmisiä ja kaiken lisäksi meiltä loppuu aina aika kesken. Mielestäni tuo ei ole kuitenkaan lohduton ajatus, koska koen sen olevan elämää, neutraalia ja luonnollista. Ajatukseen kuolemanjälkeisestä elämästä sisältyy hyvin painokkaasti ulottuvuus elämän jatkumisesta ja lukuisiin mahdollisuuksiin korjata maanpäälliset erehdykset. Valitettavasti tämäkin ajatus hiipuu viimeistään siinä kohtaa, että meiltä on saattanut jäädä moni anteeksipyyntö sanomatta ateisteille ja ei-kristityille, jotka menevät helvettiin, eikä meillä tule kuitenkaan olemaan mahdollisuutta korjata mitään. Siltä osin kristityn rooli saattaa olla elää pumpulissa maanpäällinen elämä ja siirtyä tuonpuoleisessa vielä pumpulisempaan maailmaan, jossa ei ole vähäistäkään rahtua elämän raadollisuudesta, jota ei kyennyt koskaan maan päällä kohtaamaan.

Mitä tulee siihen, että Jumala on läsnä hetkinä, jolloin emme etsi häntä. En ymmärrä alkuunkaan mistä Lewis puhuu. Rehellisesti sanoen en koskaan kokenut Jumalan läsnäoloa ollessani uskossa. Muistan kuitenkin pienellä muistiinpalauttamisella uskoneeni olevani samassa tilassa kuolleiden henkien/enkeleiden kanssa, kuten myös sen, että Jumala vastaa minulle, kun rukoilen. Ainoatakaan selväsanaista vastausta en kuitenkaan ole saanut, sen sijaan voidaan tulkita niin, että minun kohdallani Jumala on vastannut rukouksiini ja siitä syystä olen ateisti. Ehkä Hän asetti minulle tehtävän ilmoittaa, ettei Häntä ole olemassa. Silloin alkaa ajatuksessa Jumalan olemassaolosta olla jotain perää.

"Ne, jotka anovat, eivät saa." Olin typerä, kun anoin.

Tämä on yksi niistä asioista, joita viljellään Raamatun sivuilta ja ties mistä. Vastauksena lähes jokaiseen asiaan ja kuitenkin pitää muistaa, että Herra antaa ja Herra ottaa. Samoin pitää samaan aikaan muistaa, että Jumalan tahto tapahtuu aina. Logiikka ei aina mene aivan oman käsitykseni mukaan oikein, kun samaan aikaan kuitenkin koputtavalle avataan ja anovalle ei anneta.

Mielestäni jokainen ihminen on typerä. On kyseessä sitten ateisti tai teisti. Lewis kääntyy tässä kohtaa nyt ensimmäistä kertaa itsesyystösten tielle ja samalla ilmaisee tyhmyytensä, mutta vain suhteessa Jumalaan. Edelleen jää oivaltamatta ja ymmärtämättä, että Kuolema on osa elämänpyörää. Se on väistämätön, olet sitten kristitty tai ei-kristitty kuolema korjaa ennemmin tai myöhemmin niin sinut kuin rakkaasi. Valitettavasti vain niiden osa, jotka menettävät omaisensa, on aina alkuun aika vaikea. Onhan minunkin äitini sanonut minulle, että jos kuolen ennen häntä, hän tekee itsemurhan. Tällaista puhetta uskovalta äidiltäni. Miten helppoa on hyväksyä Totuus elämästä?

Uskoisin, että jos ihmiseltä kiellettäisiin suola kerta kaikkiaan, hän ei huomaisi sen puuttumista sen enempää yhdessä ruoassa kuin toisessakaan.

Lewis puhuu tätä ennen vaimonsa menettämisestä ja sellaisiin paikkoihin menemisestä, joissa he olivat viettäneet aikaa. Tilanne on nyt erilainen, mutta vaimon puuttuminen ei olennaisesti noissa paikoissa muuta kokemusta. Vaimo ei hyökkää nurkan takaa yllättäen ilmoittamaan kuolemastaan.

Samainen ajatus kuitenkin voidaan kääntää useisiin muihin asioihin, esimerkiksi Jumalan olemassaoloon. Jos Jumala kertakaikkisesti katoaisi ihmisten elämästä, Hänen poistumistaan ei pian kukaan huomaisi. Tilanne muuttuisi, ihmiset muuttuisivat, yhteiskunta muuttuisi, kaikki muuttuisi, mutta ei edes välttämättä huonompaan suuntaan. Kaikki vain muuttuisi ja tietysti ihmiset, joilla on jotain ongelmia muutosten kanssa, saattaisivat joutua paniikkiin tai kokea tilanteen täysin sietämättömäksi, mutta jälleen puhutaan siitä, mitä todella on ja mitä todella ei ole. Luonto toimii tavallaan, eikä auta yhtään, että ihminen kieltää kuoleman olemassaolon tai mahdollisuuden. Ei myöskään auta yhtään se, että ihminen uskoo Jumalaan. Ainoa, mikä maailmasta poistuisi Jumalan poistumisen hetkellä olisi Luoja (ja maailmahan on jo olemassa). Siinä se sitten saattoi käytännössä ollakin kaikki. No, ei ehkä kuitenkaan. Jumalan mukana lähtisivät myös Taivas ja Helvetti, tuonpuoleinen, pumpulinen elämä. Enkä tiedä kaipaako näitä asioita kukaan muu kuin ne, jotka ovat kasvaneet jo maan päällä pumpulissa ja elämäntotuudelta silmänsä sulkien.

Vain todellinen riski koettelee uskon todellisuuden. Ilmeisesti usko - pidin sitä uskona - joka saa minut rukoilemaan toisten kuolleiden puolesta, vaikutti vahvalta vain, koska en milloinkaan todella välittänyt, en ainakaan hyvin suuresti siitä, olivatko he olemassa vai eivät. Kuitenkin luulin, että välitin.

Tässä jälleen eräs kristillisen ajattelutavan ongelmista. En ymmärrä alkuunkaan sitä, miksi kuolevien puolesta vielä pitää rukoilla. Samaan aikaan kuitenkin heidän sielujensa puolesta lienee rukoiltu hautajaisissa ja käsittääkseni he omassa uskossaan voivat tehdä valinnan Taivaan ja Helvetin välillä. Mitä tulee Kiirastuleen, tuo ei ole mitenkään yleisesti kristillisessä asiassa pinnalla oleva ajatus. Jos kaikki jäisivätkin ikäänkuin välivaiheeseen kuollessaan, kuka ei tuossa Kiirastulessa sitten alkaisi uskoa Jumalaan, koska Hän olisi silloin ensimmäistä kertaa Olemassa. Enkä muista Raamatussa sanotun, että ihmiset pääsevät Taivaaseen sen kautta, että muut ihmiset rukoilevat heidän puolestaan. Tosin koko ajatus taivaaseenjoutumisesta kuulostaa itsestäni melko laimealta ja aikansaeläneeltä myytiltä. Jos rukoilu auttaa, miksei koko ajatusta muuteta silloin yleisesti hyväksytysti siihen, että jokainen ihminen pääsee Taivaaseen. Liekö sitten niin, että tuon ajatuksen myötä uskonnolta kiistetään sen poliittinen voima ja valta, joka toimii parhaiten erilaisten pelotteiden kautta (jos et niele minun ajatuksiani/meidän ajatuksiamme (vrt. natsiaate), joudut helvettiin ja palat ikuisesti).

Lewis tilittää muistiinpanoissaan tunteitaan ja kokemuksiaan vaimonsa kuolemasta. Silti asia kääntyy yhä uudelleen ja uudeleen Jumalan olemassaoloon, rukoiluun ja uskoon. Mutta mitä näistä ajatuksista epävarmuuden ja syyttelyn ohella saa irti? Luulen, että ensimmäisenä hän on itse se, joka koettaa kuitenkin pitää kunnossa ja yllä suhdettaan Jumalaan. Tältä osin hänen kannattaisi kysyä itseltään vielä uudemman kerran välittääkö hän todella vai uskooko hän edelleen välittävänsä? Jos minä välitän jääkiekosta enemmän kuin mistään muusta (pidän sitä kenties ainoana itselleni todella tärkeänä asiana), uskoisin sen vaikuttavan melko syvästi ihmissuhteisiini, harrasteisiini ja erityisesti suhteessa esimerkiksi suosikkiseurani rakkaimpaan 'viholliseen'. Sen lisäksi, että tämä minulle rakas asia veisi minulta paljon aikaa, todennäköisesti se myös väistämättä aiheuttaisi sen, että joistain asioista välittäisin vähemmän kuin jääkiekosta ja tähän voi helposti koettaa luoda jonkinlaisen tilaston siitä, mikä lopulta jää välittämisen tasolla kauas jääkiekosta. Samoin Jumalaan luottavien ja uskovien kohdalla lopulta kaikki välittäminen saattaa olla pinnallista, usko välineellistä ja Jumala on heidän välineensä. Siten mitä merkitystä sillä, miten muita ihmisiä kohtelee, kunhan suhde Jumalaan (meidän jokaisen jääkiekkoomme) on kunnossa?

Puhu minulle uskonnon totuudellisuudesta, ja kuuntelen iloisesti. Puhu minulle uskonnon velvoituksesta, ja kuuntelen alistuneesti. Mutta älä tule puhumaan minulle uskonnon antamasta lohdutuksesta, tai luulen, että et ymmärrä.

Kovia sanoja kristityltä. Jälleen kerran sanoisin, että kristityn tapa nähdä uskonsa ja uskontonsa on hyvin yksipuolinen. Se on välineellistynyt, joten todellista kontaktia sen enempää jumaliin (heidän syvimpiin motiiveihinsa) kuin muihin ihmisiin ei voi syntyä.

Ymmärryksessämme me olemme vajaita. Me luulemme helposti enemmän kuin tahdomme tietää, eikä se kuitenkaan millään tavalla suojaa meitä totuudelta. Se on meidän edessämme ennemmin tai myöhemmin, mutta niinäkin hetkinä me voimme monilla eri tavoin sulkea silmämme kirkkaalta valolta, joka ei tulekaan jumalista, vaan jostain ihan muualta. Uskonnot toimivat lohdutuskeinona, mutta samaan aikaan on paljon ihmisiä, jotka nimenomaan kärsivät uskonsa takia, mutta eivät pysty siitä myöskään irtautumaan. Ainoa lohtu elämässä voidaan saada kenties vain elämällä ja ymmärtämällä elämä sellaisenaan. Uskonnot toimivat hyvin usein lähinnä päinvastaisella tavalla, ne riuduttavat ja ne ovat täynnä pakotteita (velvotteita, joista Lewis puhuu), mutta siitä huolimatta usko pitää meidän minuutemme koossa ja selvittää meille jollain tasolla meille olemassaolomme tarkoitusta, suhdettamme muihin ihmisiin ja kenties kuolemaan. Jos Jumala näistä riisutaan, luulen monen jäävän siitä huolimatta alkuun melko aseettomiksi ja neuvottomiksi elämässä. Elämänopetukset kun tulevan yksinomaan elämästä, samoin kuin lohtu.

Itse ainakin sain valtaisan energiaryöpyn isäni kuoleman jälkeen ja oivallettuani yhteydet minun minuuteni ja isäni välillä. Ymmärsin ensimmäistä kertaa olevani isäni poika ja samalla sen, miten paljon häntä kaikista ristiriidoista, riidoista ja ongelmista huolimatta rakastin. Aiemmin viittasin siihen, miten kuollut läheinen omassa muistissa romantisoituu, minulle kävi juuri sillä tavalla. Lohdun sain siitä, että ymmärrän isääni ja itseäni paremmin, ymmärrän elämän luonnetta paremmin ja sitä, että elämässä eläminen on tärkeämpää kuin lohdun tavoittelu. Jos olet uskossa tai elämässä vain lohdun vuoksi, et ole koskaan elänyt.