Suru
on jokaiselle henkilökohtainen kokemus ja jokainen työstää sitä omalla
tavallaan. Menetin minulle rakkaan isoäitini vuonna 1986, kun olin
14-vuotias. Muistan hyvin hatarasti, miltä se tuntui, mutta muistan
kysyneeni: miksi?
Oivalsin hyvin pienenä, että kuolema kuuluu osana elämään ja kaikki lähtevät aikanaan. Ehkä ajoittain tuo yksityiskohta elämässä tahtoo unohtua ja, kun itsellä on lukuisia ongelmia, kaikki keskittyminen menee omaan pahoinvointiin. Vuonna 1998 olin pahasti masentunut ja tuolloin henkilökohtainen elämäni oli niin taloudellisesti kuin henkisesti sekaisin. Silloin olisin varmasti kokenut toisin isäni kuoleman vuoden 2000 alussa.
Itkukohtausten välillä mietin. Muistan elävästi matkan kotoani hänen 'kotiinsa'. Matkalla tulin miettineeksi
isääni ja suhdettani häneen. Välähdyksenomaisesti koin, miten olimme saman palapelin kaksi osasta,
jotka kenties ensimmäistä kertaa loksahtivat kohdalleen. Me emme ehkä täydentäneet toisiamme, mutta
olimme kiistattomasti vaikuttaneet toisiimme vuosien varrella ja, koska oli minun kokemuksestani kyse,
näin ensimmäistä kertaa selvästi, miten isäni oli vaikuttanut minuun. Annoin hetkessä anteeksi hänen
tekonsa, kun ymmärsin, että me olimme molemmat isä-poika –suhteessa pahasti vaurioituneita. Hän ei
osannut tehdä asialle mitään, mutta tiesin sillä hetkellä, että minä kykenisin siihen ja aikoisin surra aikani,
mutta sen jälkeen elämä jatkuisi uusista lähtökohdista. Eli sanoin itselleni: "itkettävä on silloin, kun on
itkun aika."
Sen sijaan ajatus oli hieman epäselvempi, kun joku minulle läheinen lähti jälleen yllättäen. Olin keskustellut
erään nuoren naisen kanssa pidempään internetissä ja puhelimitse. Koin alusta lähtien jonkinlaisen
syvemmän yhteyden häneen, ikäänkuin hän olisi puuttuva osa minua. Hänen taustansa oli hyvin vaikea ja
pyrin olemaan hänen tukenaan. Alkoi näyttää hiljalleen hyvältä, kun hän oli palannut kouluun ja
hänen luonaan kävi - hänen oman ilmoituksensa mukaan – kavereita. Kun koko kaunis harhakuvani
minun auttamiskyvystäni hajosi sirpaleiksi. Nuori nainen teki itsemurhan. Kaiken väliaikaisuus ja tunteiden rehellinen osoittaminen olivat kuitenkin jo ilman muistuttamista selvästi mielessä. Itkin aikani ja aloin työstää tuota menetystä kirjoittamalla. Kirjoitin elokuvakäsikirjoituksen nuoresta naisesta, jolla oli toisenlainen tulevaisuus ja ymmärsin, että minun roolini maailmassa ei ole muiden ihmisten auttaminen, vaan itseni auttaminen. Ihmiset kuolevat, mikä on julma tosiasia. Vielä julmempi tosiasia on, että osa meidän rakkaistamme haluaa lähteä omin avuin, meidän tietämättämme. Siksi kuolemasta on tullut minulle ainoa selvä päätepiste ja konkreettinen totuus. Elämä on kuitenkin se asia, johon uskon ja suru on väistämättömästi osa sitä.
Oivalsin hyvin pienenä, että kuolema kuuluu osana elämään ja kaikki lähtevät aikanaan. Ehkä ajoittain tuo yksityiskohta elämässä tahtoo unohtua ja, kun itsellä on lukuisia ongelmia, kaikki keskittyminen menee omaan pahoinvointiin. Vuonna 1998 olin pahasti masentunut ja tuolloin henkilökohtainen elämäni oli niin taloudellisesti kuin henkisesti sekaisin. Silloin olisin varmasti kokenut toisin isäni kuoleman vuoden 2000 alussa.
Itkukohtausten välillä mietin. Muistan elävästi matkan kotoani hänen 'kotiinsa'. Matkalla tulin miettineeksi
isääni ja suhdettani häneen. Välähdyksenomaisesti koin, miten olimme saman palapelin kaksi osasta,
jotka kenties ensimmäistä kertaa loksahtivat kohdalleen. Me emme ehkä täydentäneet toisiamme, mutta
olimme kiistattomasti vaikuttaneet toisiimme vuosien varrella ja, koska oli minun kokemuksestani kyse,
näin ensimmäistä kertaa selvästi, miten isäni oli vaikuttanut minuun. Annoin hetkessä anteeksi hänen
tekonsa, kun ymmärsin, että me olimme molemmat isä-poika –suhteessa pahasti vaurioituneita. Hän ei
osannut tehdä asialle mitään, mutta tiesin sillä hetkellä, että minä kykenisin siihen ja aikoisin surra aikani,
mutta sen jälkeen elämä jatkuisi uusista lähtökohdista. Eli sanoin itselleni: "itkettävä on silloin, kun on
itkun aika."
Sen sijaan ajatus oli hieman epäselvempi, kun joku minulle läheinen lähti jälleen yllättäen. Olin keskustellut
erään nuoren naisen kanssa pidempään internetissä ja puhelimitse. Koin alusta lähtien jonkinlaisen
syvemmän yhteyden häneen, ikäänkuin hän olisi puuttuva osa minua. Hänen taustansa oli hyvin vaikea ja
pyrin olemaan hänen tukenaan. Alkoi näyttää hiljalleen hyvältä, kun hän oli palannut kouluun ja
hänen luonaan kävi - hänen oman ilmoituksensa mukaan – kavereita. Kun koko kaunis harhakuvani
minun auttamiskyvystäni hajosi sirpaleiksi. Nuori nainen teki itsemurhan. Kaiken väliaikaisuus ja tunteiden rehellinen osoittaminen olivat kuitenkin jo ilman muistuttamista selvästi mielessä. Itkin aikani ja aloin työstää tuota menetystä kirjoittamalla. Kirjoitin elokuvakäsikirjoituksen nuoresta naisesta, jolla oli toisenlainen tulevaisuus ja ymmärsin, että minun roolini maailmassa ei ole muiden ihmisten auttaminen, vaan itseni auttaminen. Ihmiset kuolevat, mikä on julma tosiasia. Vielä julmempi tosiasia on, että osa meidän rakkaistamme haluaa lähteä omin avuin, meidän tietämättämme. Siksi kuolemasta on tullut minulle ainoa selvä päätepiste ja konkreettinen totuus. Elämä on kuitenkin se asia, johon uskon ja suru on väistämättömästi osa sitä.
Kommentit