Suru on hyvin henkilökohtainen ja yksilöllinen kokemus. Vaikka ihminen itkisi, toiselle ihmiselle ei ole tarkalleen selvää, miksi hän itkee. Eikä syyn kertominen välttämättä auta asiaa, sillä me käsittelemme myös sanoja niin yksilöllisellä tavalla ja tulkitsemme niistä jokaista omiin kokemuksiimme peilaten – meistä kukaan ei ole kuitenkaan kokenut samoja asioita, täsmälleen samalla tavalla.

Kun isoäitini kuoli, äitini piti sitä jotenkin söpönä, että kyselin häneltä syytä isoäidin kuolemaan ja itkin hieman. Sain lohdutusta, mutta sillä hetkellä luonnollisesti aikuiset ja läheisemmät kaipasivat enemmän lohdutusta.

Isäni kuoltua äitini reagoi välittömästi. Hän uskoi minun olevan pulassa ja lähti loskalumisella säällä ajamaan toisesta kaupungista vain nähdäkseen, miten minä voin. Olin jo aiemmin tehnyt päätöksen, että ottaisin osaa kokeeseen, joka käsitti 1/3 koko koulutuspaketista, enkä aikonut siitä perääntyä, vaikka olin saanut tietää isäni kuolemasta. Kun äitini ilmestyi kotiini myöhään illalla katsomaan, miten voin, olin viimeistään siinä vaiheessa absoluuttisen varma, että ihmisten kokemukset jopa heille tuttujen ihmisten surusta ja ajatusmaailmoista ovat lähinnä heidän omaa mielikuvitustaan. Minulla ei ollut hätää, mutta sain vielä pelätä äitini puolesta, että pääsekö hän sellaisella kelillä vielä takaisin kotiinsa.

Tiesin kuitenkin, että itkun aika tulee, mutta se ei ole päivästä tai kahdesta kiinni. Menin kokeeseen, mutta ajatukset puskivat päälle ja aloin pelätä muun suvun kohtaamista. Koe ei mennyt huonosti, vaikka edellytykset katastrofiin olivat olemassa. Kävin kokeen aikana useampia kertoja itkemässä paikassa, jossa muita ihmisiä ei käynyt. Kerroin asiasta myös läheisimmälle opiskelutoverilleni, joka lähinnä ihmetteli sisukkuuttani. Kävin myös keskustelemassa vastaavan opettajan puheilla, joka kysyi mm. haluanko tai kykenenkö vielä jatkamaan opintojani. Niin suuresta tragediasta en kuitenkaan uskonut olevan kysymys, että olisin jättänyt koulutuksen kesken.

Seuraavana päivänä kohtasin sukuni. Meidän suvussamme ei ole miehillä ollut tapana itkeä kuin ehkä kovassa humalassa ja itsesäälissään. Minun itkuni purkautui välittömästi päästyäni pöydän ääreen ja itkin kenties tunnin tai kaksi putkeen. Selkään tapautukset tai halaukset eivät auttaneet, vaan samalla kertaa purkautui niin suru kuin jännitys. Isoäitini alkoi itkeä kanssani, mutta muu suku lähinnä vain katsoi ihmeissään. Tuo tilanne sanoi minulle itselleni enemmän kuin mitkään lohdutukset, koska heidän edessään oli nuori mies, jonka he olivat toki tunteneet jo vuosikymmenet, mutta joka ei ollut koskaan itkenyt. Sen lisäksi lienen ainoa mies, joka on itkenyt koko suvun edessä tai läsnäollessa.

Äitini suhteen minulla olikin suurempia ongelmia. Isäni ja äitini historia oli melko väkivaltainen. Se oli päättynyt lopulta avioeroon ja äitini vakuutti olevansa isäni teoista toipunut. Tilanne kärjistyi ja osoitti toisen puolensa hänen yrittäessään kirjoittaa läsnäollessani tekstiä muistoadressiin. Hänen oli vaikea olla manaamatta isääni helvettiin, haukkumatta häntä tai kääntämättä jollain tavalla asian negatiiviseksi. Jouduin rauhoittelemaan häntä, vaikka heidän erostaan oli kulunut jo yli 15 vuotta.

Myöhemmin olen jakanut suruni vain tiettyjen ihmisten kanssa. Ihmisten reaktiot ovat niin erilaisia, että joskus on parempi luottaa täysin vieraisiin ihmisiin ja saada heiltä jopa ajoittain parempaa lohdutusta kuin omilta sukulaisiltaan, joilla on tunneside minuun. Kun tunneside on voimakas surulliseen ihmiseen, silloin surulla on taipumus tarttua tai lohduttajan rooliin katsoo jollain tavalla lohduttamisen pakolliseksi, vaikka hän ei todella koskaan tiedä, miltä surijasta todella tuntuu ja silloin on vaara reagoida väärin.