Yhdistysjutut ovat vieneet viime aikoina niin paljon ajatusta pois kirjoittamisesta, ettei ole tullut tätäkään liiemmälti päivitettyä. Olen kuitenkin käynyt jo muutamia viikkoja keskusteluja erään nuoren, uudestisyntyneen kristityn kanssa ilman tuloksia. Jatkan keskustelua, vaikka olen välillä ajattellut: onko tässä mitään mieltä, kun minkäänlaista vaikutusta keskustelulla kuitenkaan ei ole kehenkään.

Aloitimme tänään puhtaalta pöydältä, koska aiheet oli jo läpikoluttu. Hän on nyt selvästi hieman kiinnostunut zeniläisyydestä ja se voi olla ihan hyvä suunta. Ei hän tähänkään mennessä mitenkään kiihkomielinen ole ollut, mutta siitä huolimatta zen saattaa jossain määrin avata portteja myös muualle kuin kristinuskoon. Tässä viimeisin hänelle kirjoittamani viesti:

Selitysten ja kokemusten eroa on mahdotonta joskus huomata. Tunnen yhden zen-buddhalaisen, jonka koen olevan huomattavasti minua valveutuneempi, mitä tulee zeniläiseen filosofiaan. Siitä huolimatta hän tekee samoja virheitä kuin minä ja selitykset tulevat odottamatta. Toinen ongelmakohta hänen kohdallaan näyttää olevan se, että zeniin kuuluu tietty 'äärimmäisyysajattelu' ja kaikki fundamentalistinen ajattelu on ainakin oman kokemukseni mukaan tiettyjen tunne-elementtien kieltämistä. Näin ollen hän kaikesta rauhanihailustaan ja meditaatiostaan huolimatta saattaa polttaa päreensä sekunnissa täysin turhanpäiväisen asian vuoksi. Minulle linkkisi zeniläiseen kristittyyn oli kauttaaltaan tuttua asiaa. Jos se saa sinut miettimään, se on hyvä asia. Tunnen muitakin kristittyjä, joita zen kiehtoo suunnattomasti, mutta itselleni nousee kerta toisensa jälkeen kysymys: jos kristitty uskoo karmanlakiin, onko hän kristitty; jos kristitty uskoo sanojen olevan pelkkiä sanoja, selittelyvälineitä, miten käy hänen uskonsa ja onko hän enää zeniläistyttyään kristitty. Monoteistinen ja yhden Totuuden kristinusko, kun joutuu aika helposti ristiriitaan zeniläisyyden, taolaisuuden ja buddhalaisuuden kanssa (on jopa syitä ajatella, että nämä kolme ovat pakanauskontoja ja saatanan harhautusyrityksiä), mutta yksikään näistä kolmesta ei ole ristiriidassa kristinuskon kanssa. Miksi? Onko lopulta kristinuskossakin tärkeintä taistelu pahuutta vastaan ja vääräuskoisten saamiseksi Jumalayhteyteen? Olen itse kokenut asian niin, että kristinusko on jatkuvaa taistelua ja selitystä, eikä se lopu niinäkään hetkinä, kun vallitsee rauha ja hiljaisuus. Kristinuskon dogmaattisuus saa rauhaan ja hiljaisuuteen aina särön, jonka voi vain joko antaa olla tai siltä voi peittää silmänsä. Kauanko tuon särön voi antaa olla, ennenkuin koko rakennelma hajoaa vain sen takia, ettei kristinuskoa ole koskaan huollettu? Joskus kristityllä on oltava rohkeutta astua zeniläiseen halliin tai taolaiseen temppeliin ja unohdettava oma uskonsa ja selityksensä. Minulla ei ole mitään ongelmaa mennä kirkkoon ja voin kaikessa rauhassa edelleen rukoilla tai laulaa virsiä, mutta ne eivät vain merkitse minulle mitään. Niistä on tullut tyhjiä ja siksi meditatiivisiä välineitä.