Ihminen alkaa hahmottaa maailmaa käsitteiden kautta. Periaatteessa vauvalla ei ole äitiä ennen kuin hän ymmärtää, mitä sana "äiti" todellisuudessa vastaa. Sen sijaan siihen hänellä on ihmisiä, jotka pitävät huolta hänen perustarpeistaan. Esimerkkinä voi pitää eläinten parissa kasvaneita lapsia, joilla ei ole käytössään kieltä ja, jotka oppivat toimimaan pikemmin eläinten kuin ihmisten maailmassa. Tällaisilla lapsilla ei luonnollisesti ole äitiä, vaikka heillä olisikin eläinryhmästä löydettävissä huoltajat, jotka ottivat ihmisen pennukseen.

Eläinten parissa kasvanut ihminen ei myöskään kykene ilman käsitteitä minkäänlaiseen maailmantulkintaan. Käytännössä hän toimii sen varassa, mitä hän muilta eläimiltä oppii ja, mitä hänen fysiologiansa määrää. Sen sijaan ihmisten parissa kasvava alkaa hiljalleen oppia sanoja (käsitteitä), jotka viittaavat hänen fysiologisiin tarpeisiinsa, tunteisiinsa ja lopulta myös koko hahmottamaansa maailmaan.

Ihmisen minäkuva rakentuu puolestaan sen varaan, miten ihminen tulkitsee maailmaa. Hän alkaa hahmottaa ilmiöitä ja niille syitä. Nykytiedolla me voimme esimerkiksi voimme sanoa sateen syyksi jotain muuta kuin, jos olisimme eläneet 5000 vuotta sitten. Meillä on käytössämme käsitteitä, jotka kuuluvat nykyiseen, tiedon lisääntyessä kehittyneeseen maailmaankuvaan: meteorologia, matala- ja korkeapaine, saderintama. Aiemmin sateella saattoi olla jopa maagisia selityksiä, kuten voidaan havaita luonnonkansojen uskomuksista, joihin saattaa edelleen liittyä erilaisia rituaaleja, joilla pyritään tyynnyttämään esi-isät tai vaikuttamaan esi-isiin niin, että he antaisivat sateen.

Jokainen ihminen elää suhteessa luontoon, muihin ihmisiin ja minäkuva on hyvin voimakkaasti sidoksissa käsitykseen todellisuudesta. Minäkuvaan siis liittyy usko joko yliluonnollisiin toimijoihin tai sitten ei. Jokaisella ihmisellä on luonnostaan käsitteiden kautta omaksua usko yliluonnolliseen. Maaginen ajattelu on tavanomaista ihmiselle, muttei alkuunkaan välttämätöntä.

Ihmisen uskosta muodostuu välttämätön ja erityisen herkkä osa ihmisen minuutta. Ihminen kokee kulttuurishokkeja jo siirtyessään Suomesta Viroon tai Ranskaan ja silti kulttuuri pysyy edes jokseenkin samana. Kun uskosta puhutaan ateismi ja teismi seuraavat niin radikaalisti eri logiikkaa, että kulttuurishokki on valtava ja väittelyssä yhteisymmärrystä on mahdoton löytää. Käännytys puolestaan on mahdotonta, jos käännyttäjän ja käännytettävän logiikka ovat täysin päinvastaiset. Toisen maailmankuvaan kuuluvat helikeijut, lentävät lehmät ja ajattelevat pölynimurit kun taas toisen elämässä tuollaisia olentoja ei ole.

Minäkuva on kuitenkin herkkä kokonaisuus ja minunkin tekstini voivat taatusti ärsyttää monia. Niin ne ovat ärsyttäneet niin ateisteja kuin teistejä, tieteellisen ja epätieteellisen maailmankuvan omaavia. Mutta kysymys kääntyy yhtälailla minun motiiveihini kirjoittajana kuin tulkitsijan motiiveihin lukijana: mikä teksteissäni ärsyttää? Mikä saa ihmiset reagoimaan oman maailmankuvan vastaisiin väitteisiin? Jos joku väittäisi näkevänsä vihreitä pikku-ukkoja, olisiko meistä jokainen ensimmäisenä heristämässä sormea ja sanomassa, ettei sellaisia ole olemassa vai ajattelisimmeko vain kyseisellä väitteentekijällä olevan psyykkisiä ongelmia? Yhtä kaikki, jos ihminen näkee pikku-ukkoja, kukaan ei häneltä sitä kokemusta voi viedä pois ja niistä voi tulla osa hänen maailmankuvaansa, käsitystään todellisuudesta ja sitä kautta minäkuvaansa.