Sain eilen (nyt siis kello on kohta kolme yöllä tätä seuraavaa päivää) kirjalahjan kauniilta ihmiseltä. Kirjassa oli jopa omistuskirjoitus ja kovasti hauskoja ovat. Taitaa olla kaikkiaan toinen kirjalahja, jonka saan kirjoittajalta ja vielä omistuksen kanssa. Kirja on Anthony de Mellon Havahtuminen. De Mello puolestaan on jesuiitta, joka kouluttautui psykologiksi/terapeutiksi ja toimi sielunhoidon opettajana Intiassa. Kirjan tekstit on ilmeisesti koottu hänen luennoistaan Yhdysvalloissa. Jo alusta kirjan ajatukset ovat osuneet kyllin lähelle saadakseen minut hihkumaan ja kokemaan samankaltaisia oivalluksia kuin aikanaan kun luin ensimmäisen kerran Nalle Puh ja Tao-kirjan. Silloin henkinen taistoni jumalia vastaan loppui. Tämän kirjan vaikutuksesta on toistaiseksi vielä vaikea sanoa, mutta jotain oivalluksia on tulossa. Siitä varmasti enemmän tässä blogissa myöhemmin.

Psykologina de Mellolla on toki hieman erilainen ote esimerkiksi kristinuskoon kuin maalaisjärjellään pelaavalla kristityllä. Tekstit ovatkin melkolailla havahduttavia ja kriittisiä. Esimerkkinä vaikkapa kysymys rakkaudesta, jota minulle edellispäivänä niin auliisti tarjottiin. Kinan keskellä kristitty nainen sanoi rakastavansa minua, vaikkei edes tunne minua. De Mello sanoo: "Luuletteko ihmisten saavan apua siitä, että olette heihin rakastuneita? Minullapa on teille uutisia. Ette te ole olleet koskaan rakastuneita kehenkään. Olette rakastuneet omaan ennakkoluuloiseen ja toiveikkaaseen mielikuvaanne tuosta ihmisestä. Eikö tässä ole myös syy siihen, että rakkaus päättyy?" Platonista rakkautta toki voi jakaa ihan mielin määrin. Samoin sitä voi sanoa hamaan tappiin asti olevansa vihollisiinsa rakastunut, mutta mitä tarkalleen tuolla fraasilla ihminen saa itselleen? Mitä hän sillä voittaa? Tästä saisi helposti vielä väännettyä ajatusta altruistisesta eli oman edun tavoittelusta luopuvasta toiminnasta. Kyllä ihmisellä on omat motiivinsa ja päämääränsä sanoessaan rakastavansa toista ihmistä. Jos toinen ihminen ei halua sitä rakkautta ottaa vastaan, sen hokeminen on täysin turhaa. Siitä lopulta onkin hyötyä vain 'rakastavalle' ihmiselle itselleen saadessaan tukea ajatukselleen rakkauden sanoman levittämisestä. Hän on se, joka hyötyy ja joku muu saattaa siitä lähinnä ahdistua. Liekö toisen ahdistelu sitten kovinkin rakkaudellista. Minun mielestäni ei.