Mistä johtuu, että jotkut ihmiset alistuvat erilaisiin kaavoihin ja hakevat elämäänsä pelkkää kaavamaisuutta, aina siihen pisteeseen, jossa jokainen kaavan rikkova asia on kauhistus?

Mietin naisia, jotka opetetaan siihen, että kunnon naiset huolehtivat miehistään, he ovat vaiteliaita, kunnollisia, eivät loukkaa ketään ja ajattelevat aina toisten parasta. Lopultahan nämä naiset opetetaan unohtamaan itsensä ja tekemään kaikkensa toisten eteen. He kulkevat vaitonaisina paikasta toiseen, juhlasta toiseen. He pysyvät tiukasti miehensä rinnalla, vaikka tämä tekisi mitä, koska niin on opetettu. Opitun kyseenalaistaminen tekee joskus hyvää. Me emme kuitenkaan pysty unohtamaan itseämme, enkä me pysty olemaan absoluuttisen huolehtivaisia, anteliaita, rehellisiä, kunnollisia ja loukkaamatta. On väistämätöntä, että ihminen huolehtiessaan muista tekee sen omista syistään. Suurin osa auttajista saa auttamisesta jonkinlaista tyydytystä, tuntevat itsensä paremmiksi tai kunnollisiksi. Ongelma tässä on se, että se on aina itseltä pois. Se on rehellisyydestä ja itsetuntemuksesta pois.

Ihminen ei ole joko-tai. Siitä huolimatta ihmiset taipuvat hyvin helposti tavalla tai toisella johonkin ääripäähän. Niin voi käydä uhrautuvuudessa, muiden auttamisessa. Kaavamainen, kyseenalaistamaton käytös ei välttämättä johda sellaisiin tuloksiin kuin ihminen odottaisi. Äitini uhrautuvuus ei ole johtanut aina minun parhaaseeni, vaan se on ahdistanut minua ja toiseksi, mitä enemmän autatte ihmistä, jolla on fyysisesti mahdollisuus tehdä asiat omasta puolestaan, hän oppii tietyllä tavalla psyykkisesti kyvyttömäksi suoriutua uusista tehtävistä. Siten autettavista kasvaa ikäänkuin kesyjä eläimiä, jotka eivät enää tule toimeen ilman auttajaa, ruokkijaa ja isäntää. Heillä täytyy olla joku, joka huolehtii heistä. Samoin uhrautuminen johtaa siihen, että auttajat ovat itse riippuvaisia auttamisestaan eli siitä, että heillä on joku, jota he voivat auttaa, hoivata ja paijata.

Kunnollisuus on harvoin rehellistä. On hyvä, jos ihminen osaa olla hiljaa ja kuunnella, mutta joskus ihmisen pitäisi osata sanoa mielipiteensä ja puhua tunteistaan. Aivan kaikkea ei tarvitse sietää. Ihmisten pitäisi osata huolehtia itsestään, puolustautua ulkopuolisia (aviopuoliso, työelämä) uhkia vastaan. Siihen auttaa vain se, että ihminen huolehtii itsestään. Pyrkii tutustumaan itseensä muutenkin kuin peilin kautta. Ihmiselämään kuuluvat pettymykset, mutta sitä korostetaan aivan liiaksi, miten ihminen pettyy muihin ihmisiin, olosuhteisiin. Lopultahan pettymys on aina ihmisessä itsessään. Syyt pettymyksiin ovat ihmisten omissa odotuksissa ja toiveissa. Naiset opetetaan kunnolliseen kaavamaisuuteen, jossa mies on etusijalla. Siitä huolimatta raiskaukset ja perheväkivalta ovat shokkeja, traumatisoivia tilanteita, joista ei selviä pelkällä kunnollisuudella. Samoin miesten elämässä, vaikka he saavat usein lapsena enemmän vapautta, kohtaavat elämässän vastaavanlaisia pettymyksiä, joita ei taas hoideta pelkällä vapaudella ja hiljaisuudella.

Hiiteen kunnollisuus ja vaitonaisuus, salaisuudet - orjallinen kaavamaisuus. Ihmisten on uskallettava nähdä itsensä ulkopuolelle, todelliseen elämään. Maailma on täynnä ihmisiä, joilla on ongelmia. On paljon ihmisiä, jotka ovat kokeneet samaa kuin minä. Silti olin aikanaan lähes varma, ettei ole ketään, enkä kyennyt puhumaan asioista. Kun kerran avaa suunsa, samantien avautuu uusi maailma. Toisaalta, kuten jo taisin sanoa, turhat odotukset johtavat pettymyksiin. On turha odottaa, että jokainen ihminen olisi valmis keskusteluun ja rehellisyyteen. Kaikki eivät ole valmiita muutokseen elämässään ja keskustelemaan asioista, jotka jäytävät heitä. Jokainen lähtee siihen muutokseen ajallaan, omasta vapaasta tahdostaan. Jotkut ihmiset ovat odottaneet pääsevänsä kertomaan, mutta he ovat vaiti, kunnes joku ihminen sanoo: "on ihan ok olla tietämätön, puutteellinen ja epävarma; on ihan ok, ettei asioista kykene kertomaan heti kaikkea; pääasia on, että pyrit avautumaan, vaikka tavu tai sana kerrallaan."