Kuin varkain ihminen uskoo kaiken olevan hyvin. Niinhän asiat tietysti ovat. Ongelma lienee kuitenkin siinä, ettei ihminen tiedä, miten hyvin. Monet asiat vaikuttavat ihmiseen ja aika usein menneisyys sanelee sen, mitä ihminen on, miten ihminen reagoi ja mitä asioita hän välttelee. Toki jokainen eletty hetki, tulevat hetket voivat muuttaa ihmistä suuntaan tai toiseen, mutta yksi kiintoisimmista asioista on se, mitä ihminen välttelee.

Keskustelin taannoin erään tuttuni kanssa. Kuten tapanani ilmeisesti on, keskustelu kääntyy helposti vakaviin aiheisiin. Toisaalta tästä voin tässä tapauksessa syyttää itseäni, koska olen antanut tuttavalleni runojani luettavaksi ja ne käsittelevät varsin rankkoja aiheita elämästä. Yksi teemoista on itsemurha ja -tuhoisuus. Asia osui herkkään kohtaan ja huomasin sen aika helposti päällekin päin. Lopulta hän kertoi, mistä on kyse: lähiomaisen itsemurhasta.

Meidän kulttuurissamme monet aiheet ovat vaiettua. Lisäksi suvuissa vaietaan tietynlaisista asioista. Kaiken kukkuraksi ihmiset itse oppivat välttelemään kokemustensa myötä tiettyjen asioiden puimista. Minulle on ollut äärimmäisen vaikeaa purkaa omia taustojani. Kun sitten aloin avautua, en kyennyt lopettamaan. Ikäänkuin on vain kaksi ääripäätä, mutta lopulta se osoittaa, ettei asian kanssa ole aivan sinut ja se vaikuttaa taustalla hyvin voimakkaasti. Välttelin humalaisten seuraa ja kärsin siitä, että monet tuttavani tuntuivat kunnioittavan päätöstäni olla juomatta alkoholia, mutta heti perään he totesivat lähtevänsä baariin tai kertoivat juhlivansa illalla porukassa. Tästä kaikesta jäin paitsi, koska välttelin. Oliko se sitten hyvä tai paha asia, siihen en kommentoi.

Minun taustassani isäni alkoholismi ja monet ahdistavat tilanteet johtivat tuohon välttelyyn. Kun kaverini joivat aloin yhtälailla ahdistua ja aina tulivat esiin vanhat toimintamallit: en osannut sanoa ei ja lopulta autoin humalaisia tuttujani, olin heidän kuskinaan; kannoin heidät paikasta A, paikkaan B, koska he eivät itse pystyneet; kaitsin heitä kuin pikkulapsia, koska näytti, että he eivät millään ymmärtäneet lähteä ajoissa ja, vaikka olisivat lähteneet, he olisivat mieluummin lähteneet naisseuran perässä kuin sinne, minne olisi pitänyt. Tässä kaikessa lopulta haavoitin itseäni ja ahdistuin. Lopulta päädyin tekemään selvän pesäeron niihin tuttaviin, jotka olivat aikeissa juoda itsensä humalaan. Tämä valinta johti kohdallani hyvin eristäytyneeseen elämään.

Olen pyrkinyt opettelemaan kunnioittamaan omia päätöksiäni ja siinä samassa muiden ihmisten valinnanvapautta. Minun ongelmani ovat minusta itsestäni peräisin. Puolestaan muiden ihmisten ongelmat ovat peräisin pitkälti heidän tavastaan toimia ja reagoida. Näyttää siltä, että mitä eniten välttelet, sen löydät edestäsi kerta toisensa jälkeen. Kun aloin purkaa isä-kokemuksiani isäni kuoleman jälkeen, aloin hiljalleen hahmottaa kokonaisvaltaisemmin hänen vaikutustaan minuun niin hyvässä kuin pahassa. Lisäksi aloin hahmottaa, ettei alkoholismi ole muuta kuin sairaus (masennussairaus, hidas itsemurha). Isäni päätyi siihen sairauteen tietyistä syistä, vaietuista ja käsittelemättömistä syistä. Hän saattoi alkaa kaivella niitä humalapäissään, mutta selvinpäin se oli ilmeisesti liian tuskallista. Taisin hiljalleen ymmärtää sen, että minuun juurtuneet solmukohdat ovat vain minun aukaistavissani. Eikä niitä avata unohtamalla menneisyys; niitä ei myöskään avata jankkaamalla yhtä ja samaa tarinaa kerta toisensa jälkeen. Asioista on pystyttävä puhumaan ikäänkuin ulkopuolisen näkökulmasta, ilman tunteita. On valitettavaa, miten on käynyt, mutta se on tuskallisen totta, että niin kävi kuin kävi.

Menneisyys irrottaa otteensa ihmisestä sillä hetkellä kun hän kykenee kertomaan tuskastaan ilman tunteiden heittelyitä. Hän kykenee kertomaan tarinansa tarinana, ei omakohtaisena tilityksenä. Se, mikä tapahtui, tapahtui, mutta se kaikki tapahtui minulle. Minuun sattuu, kaipaan isääni, toivoisin voivani keskustella hänen kanssaan, vaikkei hän ymmärtäisi minua. Mutta kaikki on liian myöhäistä, mitä tehdä? Vastaus on helppo. Isäni elämä ei koskaan ollut minun elämääni, olen elänyt liiaksi muiden elämää, nyt on aika avata silmät ja aloittaa oma elämä. Haavat muuttuvat arviksi ajan myötä, ne eivät enää satu, mutta ne eivät koskaan lähde pois. Jälkeenpäin voi hyvinkin kertoa, mistä on ne arvet saanut, koko tarinan, joka niihin liittyy. Mutta kipu on poissa. Niitä arpia on turha peitellä, koska ne ovat kuitenkin ihmisten nähtävissä ja, mitä enemmän peittelee, sitä varmemmin ne arvet hallitsevat. Peittely on turhaa, kulisseissa eläminen on turhaa. Ihminen voi olla onnellinen ja tasapainoinen arpineen kaikkineen, kunhan ei tuijota niihin kaiken aikaa tai peittele niitä loputtomasti. Avatkaa suunne ja kertokaa, miksi teihin sattuu.