Ihmisten on ilmeisen vaikea ymmärtää, että maailma tai ihmiset itse toimisivat jotenkin monimutkaisemmin kuin yksinkertaisen syy-seuraussuhteen kautta. Jos elämässä tulee jotain ongelmaa, kone hajoaa tai mitä ikinä vastoinkäymistä tulee, ihmisellä tuntuu olevan tarve kaivaa esiin jokin syy, syyllinen. Lopulta kuitenkin ehkä mekaniikassa se selvä, yksittäinen syy on löydettävissä, joskin mekaniikkakin alkaa oireilla tasaisesti, eikä rasitus kohdistu pelkästään yhteen komponenttiin, joka yhtäkkisesti, ainoana hajoaa. Koneen korjaamiseksi kuitenkin yleensä vaihdetaan vain se yksi komponentti, tehdään tarvittavaa perushuoltoa ja jälleen kaikki toimii, kuten ennenkin.

Kulttuurissa tilanne on sitäkin monimutkaisempi ja tällä tarkoitan nyt myös perheitä, jopa ihmisen henkilökohtaista, persoonallista tekemisen tapaa, kunkin yksilön omaa kulttuuria. Hän on toki osa isompaa kulttuuria (perhe ja suku), joka on osa vähän isompaa kulttuuria (kylä, kaupunki), joka on jälleen osa entistä isompaa kokonaisuutta (maa) ja niin edelleen. Ihmisen on itsessäänkin helppo ajatella asioiden johtuvan tietyistä lainalaisuuksista. Jos elämässä tulee ongelma, se joko helposti johtuu ihmisestä itsestään (itsesyyttely) tai sitten se johtuu jostakusta muusta (valtio, naapuri, se ilkeä kaveri yliopistolta). Olen minäkin kokenut valtion tai yhteiskunnan aiheuttavan kaikenlaista. Kapinoin lopulta sitä vastaan kunnes ymmärsin, ettei valtio ole millään muotoa persoonallinen, eikä sitä taistelua tarvitse itsessään käydä. Lopulta syyt valtion toimintaan ovat jossain muualla kuin valtiossa ja osa koko taistelusta johtui sisäisestä kamppailustani, taipumattomuudestani ja ymmärtämättömyydestäni.

Samoin olen taistellut perheeni kulttuuria vastaan. Olen halunnut olla täysin kaikista muista sukulaisistani poikkeava yksilö. Eihän se niin helppoa ole ja mikä sitten suvussani oli se syy? Varmasti alkoholismi noin päällimmäisenä. Sukuni juhlapyhät vietettiin lapsuudessani vahvassa humalassa. Miehet örisivät, naiset vikisivät ja lapset olivat hiljaa. Tuon tavan ymmärtäminen kesti vuosikausia, ellei pari vuosikymmentä. Syytin perhettäni pahasta olostani kunnes aloin ymmärtää, etten minä suinkaan ole ainoa kärsijä, enkä ole ensimmäinen. Perheeni voi pahoin, koska heidän perheensä voi pahoin, koska taas heidän perheensä voi pahoin. Syy-seuraussuhteet ovat siksi jatkumoa, eivätkä suinkaan kahden erillisen tekijän välinen suhde. Isäni ei ollut sattumalta alkoholisti, minä en sattumalta vastustanut alkoholinkäyttöä. Olisikin helppoa osoittaa edelleen syyttävällä sormella isääni kaikesta pahasta, mitä elämässäni on, mutta onko siinä mieltä?

Parisuhteessani taas tilanteet ovat olleet toisenlaisia. Niissä on tutummaksi tullut kumppanini itsesyyttely. Logiikka on oikeastaan vielä vaikeammin ymmärrettävissä kuin se, että syy löydetään aina ulkopuolelta. Ihmisen on kuitenkin helpompi löytää vikoja muista kuin itsestään, koska itseään ei pysty samalla tavalla ulkopuolisena tarkkailemaan. Kun ihminen kääntää syyt itseensä, se johtuu aika usein kuitenkin ulkopuolisesta vaikutuksesta. Jos ihmistä ei koskaan kunnioiteta, eikä hän saa pitää kiinni ruumiinsa ja mielensä autonomiasta, hänet poljetaan siinä määrin maahan, ettei hän siitä nouse pitämään itseään yhtään rottaa, maanmatosta tai torakkaa kummempana. Tässä tapauksessa taas ihmisen on mahdotonta nähdä itsensä sittenkään puolueettomasti. On helpompi kääntää aina syyt itseen silloinkin kun mitään syytä syyttelyyn ei olisi. Ex-puolisoni kohdalla tämä saattoi näkyä alkuun ihan arkipäiväisessä toiminnassa. Jos hän ei osannut jotain yksinkertaista asiaa, hän saattoi ahdistua ja alkaa syytellä itseään.

Taas kuvio muuttuu kun ihminen alkaa eheytyä tästä. Exäni syytteli itseään kyllä vielä myöhemmässä vaiheessa kun "riitelimme". Toisaalta pinnan alla selvästi kyti jo jotain muutakin. Koetin sanoa, ettei syy ole hänessä ja jotkut hänen asenteistaan (valitettavasti) johtuvat hänen aiemmista kokemuksistaan, jopa lapsuudestaan - kuka meistä pystyy ylipäätään elämään ilman niin, ettei lapsuutemme kokemukset millään tavalla vaikuttaisi asenteisiimme? Hän torjui tämän ajatuksen ja ilmeisesti koki lopulta sen siinä määrin ahdistavaksi, että oli helpompi alkaa kääntää syytä minun niskoilleni mielenmurtajana tai alistajana. Hieman samalla tavalla kuin itse uskonimenettäessäni olin ensin puolella, sitten aloinkin olla jotakuinkin kaikkea vastaan ja syyttelin uskovia, Jumalaa ja milloin mitäkin ja mistäkin. On helppoa liikkua yhdestä ääripäästä toiseen, on todella vaikeaa löytää tasapaino, varsinkaan heti ensimmäisellä yrityksellä.

Olen ymmärtänyt sen jo useamman ihmissuhteen kautta ja hieman syvemminkin, ettei maailma ole niin yksiselitteinen. On helppoa toki löytää syy johonkin seuraukseen, mutta se on ikäänkuin palapelistä ottaisi tarkasti yhden palasen ja osoittelisi sitä: "tässä on syy!" Entä se koko muu palapeli? Syyt voidaan olettaa olemassaoleviksi itsenäisinä, mutta silti ne ovat aina sidoksissa muuhun ympärilläolevaan. Globaalisti ajatellen uskonnot tai maailmanpolitiikka saattavat aiheuttaa paljo tuhoa maailmassa, eikä se ole sattumaa. Toisaalta taas, jos jokin uskonto tai poliittinen kanta muuttuu enemmistöksi, silloin sitä pidetään yleisenä totuutena ja oikeana ajattelutapana. Tällaisesta on vaikea uskoa mitään syytä löytyvän. Yksi esimerkki on muoti. Tiedämme varmasti, mistä muotia voitaisiin syyttää, mutta onko muoti vain ilmestynyt yksittäisenä asiana yhtäkkiä maailmaan. Voisimme varmasti syyttää yhtälailla jotain yksittäistä muotitaloa. Jos haluamme mennä pidemmälle, voimme alkaa syyttää antiikin ajan alastomia torsoja tai Twiggyn maailmanmaineeseen saattanutta tahoa. Voimme jatkaa syyttelyä loputtomiin, mutta kaikkein tärkeintä lienee ymmärrys: miksi näin muoti edelleen jatkaa pahantekoaan? Mitä me ihmiset siitä saamme?

Olen lopettanut isäni syyttelyn. Se voi tuntua oudolta, koska hän oli hyvin painostava ihmistyyppi. Hän oli alkoholisti, eikä niin hellä vaimoaan kohtaan. Hän kävi prostituoiduissa, hän teki rikoksia ja käytti aikanaan huumeita. Ymmärrän, että monet ihmiset saattavat kulkeutua vastaavaa tietä elämässään. Heidän kuitenkin pitäisi ymmärtää yhtälailla, mistä syystä he niin tekevät? He ovat osa isompaa palapeliä, eikä heidän käytöksessään mikään ole 'sattumaa'. Juttelin isäni kuoleman jälkeen hänen vanhempiensa kanssa ja sain selville, että isäni kantoi pitkään kaunaa siitä, ettei 11-vuotiaana päässyt kalareissulle oman isänsä kanssa. Syy(llinen)? Mihin kaikkeen me ihmiset olemme valmiita vain sen vuoksi, ettemme kykene puhumaan tunteistamme, esittämään niitä sen enempää kuin ajatuksiamme? Isäni taistelu oli hänen kuollessaan muuttumassa. Hän oli hankkinut jostain itsetunto-oppaan ja hän oli muutenkin rauhoittunut jossain määrin. Mitä vastaan hän taisteli? Jokaisella meistä lienee demoninsa, joita koetamme pitää jollain tavalla kurissa. Edelleen kuitenkin syyt on helpompi löytää jostain muualla kuin itsestämme. Joissain tapauksissa taas meidän demonimme onkin jossain ulkona, kaukana, ehkä jo kuolleena, siitä huolimatta meidän on kohdattava ne. Olkoonkin ne ulkona tai sisällä. Uskoisin isäni aloittaneen tien kohti niiden kohtaamista.
Minullakaan on edelleen isästäni pahaa sanottavaa, mutta myös paljon hyvää. Voisin syytellä häntä monista asioista, mutta sen sijaan maksaisin melkein mitä vain pystyäkseni keskustelemaan hänen kanssaan. Miksi?