Monet ihmiset tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että vanhemmat eivät ole aina vanhemmuuteen. Olen kuullut myös melko kärkeviä kommentteja siitä, miten vanhemmille ei koskaan tehdä ennen lapsen syntymää psykologisia testejä. Siinä missä psykologit ovat hyvinkin vastuullisessa roolissa hoitaessaan potilaita, vanhemmat ovat usein vastuussa siitä, miten ylipäätään ihmisen perusturvallisuus ja - tarpeet tullaan täyttämään elämän alkuvaiheessa. Melko usein psykologit nimenomaan pureutuvatkin niihin seikkoihin, mitkä lapsuudessa ja kasvatuksessa ovat menneet väärin.

Vanhemmat saavat nykyään melko hyvin tietoa lapsenkasvatuksesta, jos ovat kiinnostuneita ja motivoituneita ottamaan selvää. Silti yksi seikka jää varsin usein huomiotta. Meistä jokainen on ollut joskus lapsi. Meidän vanhempamme eivät ole välttämättä olleet erityisen hyviä tai valmiita vanhempia, mutta silti he ovat kasvattaneet meidät, iskostaneet tiettyjä asioita meidän mieliimme. Kuten minun mieleeni on iskostettu vanhempien (erityisesti äidin) kunnioitus; lapsi ei puhu silloin kun vanhemmilla on asiaa; puurolautanen syödään tyhjäksi, vaikka itse ei olisi sitä puuroa halunnut ja ottanut. Lukuisat asiat vaikuttavat meidän arvomaailmaamme edelleen ja taas vanhempamme ovat omaksuneet paljon asioita omilta vanhemmiltaan. Miten valmiita tai keskeneräisiä meidän vanhempamme ovatkaan, meillä on itsellämme vastuu siitä, että jos he tekivät meidän mielestämme jotain väärin, niin me emme jatkaisi sitä vääräntekoa omien lastemme kohdalla. Se onkin sitten hieman monimutkaisempi homma.

Lapsenkasvatus on erityisesti johdonmukaisuutta ja rajojen asettamista. Silti lapsi ei ole mikään ohjelmoitava kone, vaan hyvin herkkä ja persoonallinen, ajatteleva, tunteva ja älykäs ihminen. Hän kokeilee rajojaan, mutta samalla hän aistii hyvin helposti erilaisia vivahteita muista ihmisistä. Hän aistii sen, jos ilmassa on minkäänasteista jännitystä vanhempien välillä. Se, miten kukin lapsi sitten reagoi jännittyneisyyteen on hyvinkin yksilöllistä, mutta niin kauan kuin lapsella ei ole jotain selvää kanavaa käsitellä ulkoa tulevia vaikutuksia, voi seurauksena ollut ahdistus.

Lasten yleisin tunteenpurkukanava on leikki. Lisäksi monet lapset osoittavat avoimesti mieltään, mutta kuten omalla kohdallani, vanhempani eivät koskaan reagoineet erityisen positiivisesti tunteenpurkauksiini, vaan pikemmin melko ylimielisesti tai jopa koko reaktiot sivuuttaen. Heillä oli itsellään tärkeämpää tekemistä riidellessään rahasta tai milloin mistäkin. Kun kaksi ihmistä päättää hankkia yhteisen lapsen, mukana tulee hyvin vastuullinen tehtävä. Vaikka kaksi ihmistä olisivatkin päättäneet olla yhdessä, olla yhdessä lapsen vanhemmat, heidän täytyy ymmärtää, että lapsen tunteet menevät yli heidän omien ongelmiensa. Jos vanhemmalle tulee ongelmia, hänen täytyy pyrkiä purkamaan ne joko ammattiauttajalla tai niin, ettei lapsi joudu kohteeksi. Omalla kohdallani tämä tulee esiin sillä tavalla, että koska vanhempani riitelivät ja heillä ei kummallakaan ollut sen läheisempiä ja luotettavampia ihmisiä, he alkoivat tahoillaan purkaa omia huoliaan minuun kun olin 7-vuotias. Aivan aviollisiin huoliin asti he eivät tainneet päästä, mutta ihan tarpeeksi oli siinä, että koetti tuossa iässä ymmärtää, mitä isä tarkoittaa kutsuessaan äitiä sekopäähuoraksi ja vastaavasti äidin kutsuessa isää hulluksi siaksi.

On ymmärrettävää, että myös vanhemmat ahdistuvat. On aivan normaalia, että heillä on ongelmia. Jokaisella ihmisellä on joskus ongelma. Silti niihin ongelmiin ei pitäisi jäädä jumiin, vaan pyrkiä käsittelemään ja ymmärtämään niitä. Monet äidit ovat joutuneet lapsena seksuaalisesti lähennellyiksi. Kun he saavat lapsen he saattavat joutua käsittelemään lapsuuskokemuksiaan. Tässä on monenlaisia riskejä. Yksi nopeasti mieleen tuleva ongelma voi olla se, jos äiti ei kykenekään käsittelemään tunteitaan ja toisaalta alkaa ehkä jossain määrin inhota tai vierastaa omaa lastaan, hän ei anna sellaisia valmiuksia lapselleen, joita toinen äiti antaisi. Lapsen perusturvallisuuden kannalta on tärkeää, että hän kasvaa rakastavassa (ei tunteettomassa tai riitaisassa) ilmapiirissä; lapsen tunnepuolen kehityksen kannalta on tärkeää, että hänen tunteisiinsa ja tunteenilmauksiinsa vastataan ja hän pystyy näkemään muiden ihmisten tunteita. Ristiriitainen kasvuympäristö voi toki olla ihan hyvä kasvualusta, mutta toisaalta on melko varmaa, että juuri siitä ilmapiiristä kasvaa tulevaisuuden vanhempia, jotka eivät kykene käsittelemään ongelmiaan.

Pahoinvoinnin kehä pyörii vanhemmista lapsiin, lapsista vanhempiin. Vielä niinkin, että jos minä voin lapsena pahoin, samoin minun vanhempani saattoivat voida lapsuudessaan pahoin ja he voivat pahoin, koska heidän vanhempansa voivat pahoin. Miksi meillä on tarve jatkaa tätä kuviota? Miksi emme kykene käsittelemään tunteitamme ja ongelmiamme? Joitain vuosia sitten hakeuduin oma-aloitteisesti psykiatrille ja äitini taisi kommentoida: "mihin sä psykiatria tarvitset?" Kerroin ja äitini tuntui olevan jossain määrin kanssani eri mieltä. Isäni kuoltua kirjoitin ylös muistikuviani lapsuudesta, suhteestani äitiini ja siinä sivussa luonnollisesti äitini vilahteli teksteissä. Annoin äitini lukea tekstit ja hänen kolmas tekstiviestinsä minulle taisi kuulua: "poika, sä tarvitse välitöntä ammattiapua!" Ai niinkö? Eron jälkeen hakeuduin välittömästi ammattiauttajan puheille. Minulle se ei ole mikään kynnyskysymys. Kun sitten aloin hiljalleen nähdä kuviota, mitä äitini itseasiassa haluaa minulta ja, miten minä alan voida äitini pahoinvoinnin vuoksi itse pahoin, aloin reagoida hänen puheluihinsa rajusti ja rajoittaa hänen soittojensa määrää. Reaktioihini hän puolestaan on useamman kerran reagoinut kertomalla minun tarvitsevan ammattiapua, minun olevan hullu.

Mikä minut on saanut hakemaan sitten apua, jos olen niin hullu? Eivät hullut hakeudu ammattiauttajalle. Olen nöyrä itseni suhteen. Tiedän, että minulla on ongelmia ja tarvitsen apua. Aika moni suomalainen tarvitsee, mutta avunpyytäminen on jokaiselle enemmän tai vähemmän ongelmallista. Sen lisäksi monet opetetaan siihen, että meidän on sovittava jotenkin nätisti yhteiskuntaan. Meillä on oltava koulutus, työpaikka, perhe ja monia muita asioita mahtuaksemme tiettyihin raameihin. Usein nämä varsin pinnalliset asiat ajavat meidän oman hyvinvointimme edelle. Töitä on tehtävä, jotta meillä on leipää pöydässä. Samoin tästä seuraa nopeasti vanhemmista puhuttaessa ajatus, että lapsella pitäisi kaikki olla kunnossa, jos hänen vanhempansa käyvät töissä ja lapsi saa ruokaa syödäkseen, uusia vaatteita ylleen. Näin ei kuitenkaan ole. Monissa maissa eletään köyhyydessä, vanhemmat eivät välttämättä käy töissä, mutta lapset jaksavat silti hymyillä ja heistä voi kasvaa tasapainoisia ihmisiä. Hyvinvoinnilla ei ole mitään tekemistä teknisen kehityksen, rahan, ruoan tai vaatteiden kanssa. Jos perustarpeet saadaan tyydytetyksi, niillä mennään jo pitkälle. Sen sijaan, jos oikeaa hyvinvointia tavoitellaan, vanhempien tulisi olla psyykkisesti kunnossa.

Nöyrällä asenteella ihminen saattaa tiedostaa, että jotain juttuja jäytää alitajunnassa, ehkä jopa tietoisuudessa. Ne asiat tulisi käsitellä, vaikkei se niin mieluista olisikaan. Kukaan ei ole sanonut, että elämä on helppoa. Mutta epämieluisistakin asioista selviää hengissä. Sen sijaan aika usein ihmiset haluavat kulkea vähän helpompaa tietä, tehdä kompromisseja tai sivuuttaa asioita. Täydellistä ihmistä ja sitä kautta täydellistä vanhempaa ei ole. Silti vanhemman on syytä olla melko valppaina tekemisistään, tunteistaan ja reaktioistaan. Pyrkiä muistamaan oma lapsuutensa ja ne hetket, jolloin sattui. Yleispätevä neuvo myös lapsenkasvatuksessa on universaali neuvo: "älä tee lapsellesi mitään, mitä et olisi halunnut sinulle lapsena tehtävän".