Tulin yöllä katsoneeksi Open Water-elokuvan. Suosittelen. Melko yksinkertaisesti toteutettu tarina kahdesta toisiaan rakastavasta henkilöstä, jotka ovat sopineet yhteiden lomanvieton merenrannalla. He matkaavat maailmantappiin ja lähtevät sukeltajien mukana avomerelle sukeltelemaan. Heille kerrotaan, ettei sillä alueella, johon he menevät ole yleensä haita, mutta siellä on lukuisia korallikaloja. Venematkan aikana kaikki sukeltajat lasketaan, mutta pieni laskuvirhe sukelluspaikalla johtaa siihen, että vene lähtee ennenaikaisesti palaamaan maalle ja pariskunta jää veden armoille.

Heillä on vain sukellustavaransa. Happisäiliö auttaa heitä kellumaan, mutta odotellessaan venettä takaisin he ajautuvat pois alueelta, jossa he olivat. He kelluvat vedessä kaksi tuntia, seitsemän tuntia, lopulta koko yön. Loppu on aika rankka ja tämä leffa kuuluu kyllä johonkin haileffojen kärkeen. Ottaen huomioon, että kyseessä on tositapahtumiin kertovasta elokuvasta, sitä jäi miettimään muutamia asioita.

Extremelajien ja kaukomatkailun viehätys on uudenkokemisessa ja jännityksessä. Sitä saa rahalla. Tai niin ajatellaan. Ihmiset lähtevät omille rahoillaan kaukomaille ottaakseen riskejä (extremelajeissa), joista eivät ehkä selviä hengissä. Koska suurin osa ihmisistä selviää, kukaan ei ajattele riskejä. Sehän on vain hauskanpitoa ja nykypäivänä kun turistikohteita on rantautunut joka kolkkaan maailmassa, siellä tarvitaan myös osaavaa henkilökuntaa, jotka eivät ole välttämättä paikallisia.

Meillä ihmisillä tuntuu olevan nykyisellään itsellemme luotu tarve. Yhdessäkokeminen ja toisaalta kokemuksista kertominen muille, erityisesti kun kyse on kaukomatkailusta, siitä on tullut jonkinasteinen itseisarvo. Kuinka moni matkaaja lähtee lopulta kokemaan jotain uutta ilman kameroita? Kuinka moni lähtee tallettaakseen muistot vain omaan muistiinsa? Myöhemmin ihminen voi aina kertoa, miten oli silloin ja silloin, siellä ja siellä, ikäänkuin olisi elänyt koko ajan täydemmin ja paremmin.

Kun itse aikanaan kävin Yhdysvalloissa olin masentunut. Piti lähteä Yhdysvaltoihin asti saamaan piristystä elämään. Se ei aivan toiminut. Palasin Suomeen täysin matkailunhuumassa, eikä opiskelusta tullut hetkeen mitään. Tosin ei siitä ollut tullut hetkeen muutenkaan mitään. Mutta muistot Yhdysvalloista olivat kirkkaina mielessä ja palasin niihin yhä uudelleen. Otin paljon valokuvia, joita kelailin itsekseni, skannailin niitä ja pistin nettiin. Monissa yhteyksissä olen tuonut esiin, miten kävin Yhdysvalloissa ja, miten sikäläiset ihmiset koin. Suomi ahdisti minua ja Yhdysvallat oli pitkään unelmien maa, johon minun oli päästävä. Kun pääsin sinne ja palasin sieltä, unelmat olivat kadonneet. Olen joskus ajatellut muuttoa pois Suomesta, mutten niin pakkomielteisesti.

Matkailussa on hieman samanlaisia ilmiöitä. Suomesta vain täytyy päästä pois hetkeksi, vaikka Suomestakin löytyy lukuisia paikkoja, jotka ajaisivat lopulta saman asian. Toisaalta herää kysymys: miksi täältä on päästävä pois? Ahdistuksenko vuoksi? Omalla kohdallani se ainakin olisi vastaus. Mutta siinä ei oikeastaan minkään sortin matkailu auta. Palattuaan kotiin kaikki on joka tapauksessa samalla tavalla, ellei matkan aikana ole onnistuttu jotenkin sopimaan niiden ihmisten kanssa, jotka ahdistusta aiheuttavat tai, jos ahdistusta ei ole purettu jollain muulla tavalla. Mutta kallista hintaa voidaan ahdistuksestakin maksaa, jos sitä purkaakseen ihmisten on päästä Suomesta Yhdysvaltoihin kiertelemään ja hengailemaan tai sitten Suomesta jonnekin koralliriutoille sukeltelemaan, ja mahdollisesti inhimillisten tai muiden syiden vuoksi hainruoaksi.

On varmasti kärjistettyä sanoa, että ainakaan matkailu olisi itsetuhoista toimintaa. Extremelajeissa sen sijaan se voi olla helpommin nähtävissä. Päättömiä temppuja toki on tehty paljon jo ennenkuin mitään extremelajeja oli. Mutta silloin niillä tempuilla oli jokin rituaalinen merkitys. Nykypäivänä extremelajeista on vaikea löytää mitään yhteisöllistä ja uskonnollista merkitystä, ellei sitten juuri niiden temppujen ja niiden tekijöiden palvontaa. Temput ovat kuitenkin temppuja temppujen tai pelon vuoksi. Lisäksi osa ihmisistä on alkanut hankkia elantoaan niillä tempuilla, varmasti tietoisina riskeistä. Kuitenkin ajatellaan, että inhimillisen käsitys- ja suorituskyvyn rajat ovat tehty rikottaviksi. Aina löytyy tarpeeksi "hulluja" yrittääkseen, oman henkensä uhalla. Sama se on, miten turvallinen temppu on, koska turvallisuudentunne on harha. Riskit ovat olemassaolevia ja tempun turvallisuus ei vielä vastaa kysymykseen: miksi?

Elämä on kuitenkin lopulta samaa täällä kuin tuolla. Me emme vain jostain syystä osaa arvostaa omaa ympäristöämme, se on käynyt niin tutuksi. Se alkaa vaivata monia eri yhteisöjä maailmassa, mukaanlukien alkuperäiskansayhteisöt. Aina ruoho näyttää vihreämmältä aidan toisella puolella, aina me saamme paremman mielikuvan jostain toisesta kaupungista, maasta, kulttuurista kuin omastamme. Meitä vetävät puoleensa uudet, joskus vieraat asiat. Kun lopulta se, mistä me poistumme saattaa vetää puoleensa muita, muttei meitä itseämme. Emme osaa arvostaa asioita, jotka ovat meille arkipäiväisiä. Emme pidä arkipäivästä, vaikka arkipäiviksi meidän elämämme muuttuu muuallakin. Niin minulle kävin lyhyen matkani aikana Yhdysvalloissa. Pelkäämmekö, että elämä on juuri niin tylsää ja merkityksetöntä kuin se on? Miksi sitä pitäisi pelätä tai miksi elämästä pitäisi pitkästyä? Sehän on vain mielikuvituksen ja uteliaisuuden puutetta.