Joskus minulta kysyttiin, että luontuuko minulta kirjoittaminen vain kun koen tuskaa, kun olen menettänyt jonkun ja kärsin. Mietin tuolloin asiaa ja äkkiseltään näyttää siltä, että kriisien hetkillä kirjoittajana prosessoin enemmän, mietin asioita ja tunnen paljon. Monet ihmiset kirjoittavat, koska eivät kykene ilmaisemaan tunteitaan. Heidän, kuten minun, on ollut pakko peitellä oikeita tunteitaan, ajatuksiaan, pelkojaan ja paljon muuta. Mutta kirjoittamisen merkitys vaihtelee, kuten säät vaihtelevat ja vuodenajat vaihtuvat.

Aloitin kirjoittamisen 9-vuotiaana. Vanhempani olivat jo joitain vuosia aiemmin riidelleet ankarasti aina siihen pisteeseen, että mennessäni ala-asteen ensimmäiselle luokalle oltiin asumuseron partaalla tai jo asumuserossa. Vanhempieni suhde aiheutti varmasti paljon stressiä, jolle en löytänyt kanavia kuin leikin ja sitten kirjoittamisen kautta. Ensimmäinen tekstini myöskin heijasteli vilkasta mielikuvitustani. Se oli tarina jäämiehestä, joka kylvi jäätä ympärilleen ja kykeni tyrmäämään itsensä Teräsmiehen (tuohon aikaan keräilin sarjakuvia ja Teräsmiestä taisi löytyä eniten). Ensimmäinen kirjoitukseni kuitenkin päätyi myöhemmin roskakoriin, samoin Agatha Christien Kymmenen pientä neekerilasta innoitti minut kirjoittamaan jotain samansuuntaista. Tämänkin tekstin tuhosin.

Aloin kirjoittaa säännöllisemmin 12-vuotiaana. Hieman yli vuosi itseäni nuorempi serkkuni oli menettänyt isänsä tuolloin ja aloimme viettää enemmän aikaa yhdessä. Perustimme leikkibändin ja 'musisoimme' serkkuni kodissa, puutalon yläkerrassa. Hän soitti "rumpuja" ja minä puolestani kehittelin omituisia soundeja jonkinlaisesta syntetisaattorista. Valikoiduin laulajaksi ehkä vain sen takia, että halusin kirjoittaa sanoituksia ja niin minä tein. Minulla ei ole tarkkaa käsitystä siitä montako biisiä tuon leikin tiimoilta teimme, mutta joitain tekstejä on jäänyt mieleen. Erityisesti laulu, jonka nimesin Deep Cleftiksi ja, jossa huonolla englannillani kuvittelin kertovani sukupolvien välisestä kuilusta.

Jatkoin kirjoittamista, vaikken mitenkään säännöllisesti. Vanhempani erosivat, minua kiusattiin koulussa, rakas isoäitini menehtyi ja paljon muuta. Aloin kirjoittaa uudelleen ensimmäiseen päiväkirjaani, luonnollisesti englanniksi. Tekstit eivät olleet mitenkään häävejä, mutta ne olivat minun tapani purkaa pahaa oloani ja toisaalta sain jonkinlaista turvallisuuden tai varmuuden tunnetta teksteistäni. Ehkä jossain määrin fiksauduin kirjoittamiseen, sillä aloin toivoa kaikenlaisia asioita, joita monet ihmiset toivovat - onhan taiteilijan ura kuitenkin jotain paljon hienompaa kuin tavallisen duunarin ura. Rakastin elokuvia ja tarinoita, joten aloin uneksia elokuvaohjaajan työstä. Myöhemmin aloin ymmärtää, ettei minusta ohjaajaa tulisi, mutta käsikirjoittaja ehkä. Pienen kaupungin ujo poika ei kuitenkaan antanut koskaan tekstejään luettavaksi, eikä siksi myöskään kehittynyt toivottua vauhtia. Kirjoitin sekaisin englanninkielistä lyriikkaa, jotain lyhyempiä tarinoita ja käsikirjoituskokeiluja.

Koin olevani kirjoittajana kapinallinen. Kirjoitin yhteiskuntakriittistä tekstiä, kirjoitin asioista, jotka mättävät yhteiskunnassa, enkä niinkään omasta voinnistani tai muiden ihmisten pahoinvoinnista. Olin tuossa vaiheessa aivan liian kiinni muissa asioissa ja liian nuori/kokematon ymmärtääkseni, mitä mörköjä pakenin. Kirjoittaminen vain tuntui hyvältä, ellei jopa pakolliselta ollakseni olemassa. Mutta niin minä kuin kirjoitukseni muuttuivat ajan myötä. Eniten olen kirjoittanut ollessani masentunut ja hiljalleen kaataessani masennuksen vuosina 1996-99. Viimeisen vuoden kirjoitin luvan kanssa kun vihdoin uskaltautuin kirjoittajaoppiin. Tekstit olivat alkuun edelleen yhteiskuntakriittisiä, mutta vuoden 1998-99 aikana tekstini alkoivat mennä henkilökohtaisemmiksi, ne alkoivat olla konkreettisempia (eivät enää niin ajatuksellisia ja kriittisiä) ja niissä alkoi olla verta luiden ohella.

Isäni kuoli vuonna 2000 ja tuotakin tapahtumaa purin lopulta kirjoittamalla. Kirjoittamisen merkitys ei enää ollut itse kirjoittaminen: kunhan kirjoitan jotain niin minulla on mahdollisuus olla olemassa. Olen alkanut uskoa olemassaolooni ilman tekstejäni, vaikka se on minun kanavani ilmaista itseäni yhdellä tavalla. Se on edelleen se tapa, jolla voin koota ajatuksiani paremmin ja esittää ne kerralla jäsennellymmässä muodossa. Toki olen huomannut, että kirjoittamiseni eivät enää ole ainoa tie jäsentelyyn. Masennukseni johtui osaltaan siitä, että välttelin tiettyjen 'traumojen' käsittelyä ajattelemalla AIVAN KAIKKEA muuta. Jäsentelin asioita päässäni jo ennen kuin aloin kirjoittaa niitä puhtaaksi. Lopulta minusta tuntui, että kirjoittaessani ajatuksiani koneelle tai paperille, kirjoitin vain asioita, jotka olivat olleet minulle jo aikoja sitten selviä. Olin ajatellut maailman itselleni selväksi, mutten itseäni. Kun vihdoin olen päässyt itseni ja kokemusteni ytimeen, kirjoittamisesta on tullut pelkkä väline. Voin kirjoittaa tai olla kirjoittamatta. Mutta tiedän jo palautteesta, että osa ihmisistä kaipaa ajatuksiani ja sitten on taas se joukko, joka vieroksuu niitä.

Kirjoittaessani isästäni, hänen alkoholismistaan ja meidän suhteestamme oivalsin viimein sen, miten jokainen ihminen linkittyy jollain tavalla toisiinsa. Kyse ei enää ollut minusta kirjoittajana, vaan itsestäni, mitä haluan sanoa. Olen avautunut tekstieni kautta, enkä enää kieri juurikaan fiktiivisessä maailmassa, vaikka silloin tällöin mietin elokuvakäsikirjoitusideoita, joita haluaisin toteuttaa, mm. tieteisseikkailuita ja toimintaa. Runoni kertovat tästä maailmasta, usein jopa omista kokemuksistani tai tuttujeni kokemuksista. Tekstini ovat aiheuttaneet ahdistusta ja pahoinvointia jopa siinä määrin, että tuon isästä kertovan käsikirjoitukseni ensimmäiset vedokset saivat erään perheenäidin oksentamaan ja lukuisat miehet itkemään.

Minun tarkoitukseni ei ole pullistella kirjoituksillani. Minä en koe olevani taiteilija, enkä edes halua kirjailijaksi/runoilijaksi. Toivoisin eläväni ja osaavani jakaa elämääni. Se on ainoa tavoitteeni. Toivon, että joku saa jotain irti tarinoistani, maksetaan niistä minulle tai ei.

Taannoin näin dokumenttielokuvan, joka on saanut maailman lastensuojelujärjestöt toimimaan. Kyse ei ole mistään elokuvahistorian upeimmasta dokkarista, vaan sellaisesta, joka saa ihmisen ajattelemaan ja toimimaan. Minun tekstini ovat henkilökohtaisempia ja siksi en pyri saamaan massoja liikkeelle, vaan ehkä muutamia irrallisia, kauan sitten haudattuja ajatuksia, muistoja tai tunteita. Niitä ei tulisi pelätä, vaan ottaa ne ilolla vastaan, koska pelkojen voittaminen on aina suurempaa kuin niiden nieleminen ja peittely. Monilla kirjoittajilla ja taiteilijoilla tässä on varmasti paljon opittavaa yhtälailla. Kuinka moni kirja tai elokuva kertoo todellisen selviytymistarinan, eikä pelkästään fiktiivistä? Miten paljon meitä ihmisiä auttaisi se, että meidän olisi mahdollisuus tutustua omiin vanhempiimme, ystäviimme ja tuttuihimme, heidän tarinoihinsa? Oppisimme ehkä maailmasta paljonkin uutta, jos tuntisimme edes oman tarinamme.