Matka Viroon takana. Ei erityisiä muisteloita siitä.Viimevuotinen matka jäi oikeastaan lopunaluksi exän kanssa. Kierreltiin silloin Pärnua aika paljon, käveltiin ympäriinsä. Ex oli edelleen tavallaan mukana puheissa, mutta muistoihin en hukkunut. Matka oli kuitenkin luonteeltaan hieman erilainen kuin mitä se parina aiempana vuotena on ollut.

Runojakaan en suoltanut erityisen paljon. Otin kirjoitusvälineet mukaan siltä varalta, että muistoja alkaisi tulla, vaan ei tullut. Muutaman tekstinpätkän suolsin, mutta lähinnä dokkareista tuli mieleen muutamia tarinaideoita, joista yhtä voisin kyllä koettaa alkaa työstää. Kuitenkin melko laihaksi matka jäi ainakin siltä osin, mitä omiin teksteihin tulee. Sen sijaan tuli nähtyä lukuisia kiintoisia dokumenttielokuvia, joista yksi pisti miettimään asioita.

Devil's Miner kertoo Bolivian ylängöillä työskentelevistä veljeksistä. Toinen on 14- ja toinen 12-vuotias. Molemmat työskentelevät hopeakaivoksessa, jossa louhivat henkensä ja terveytensä uhalla hopeaa. Kaivoksissa on työskennellyt espanjalaisten tulon jälkeen kahdeksan miljoonaa ihmistä ja tietoa siitä ei ole, miten moni on hautautunut kaivoksiin romahdusten vuoksi tai moniko on menettänyt myöhemmin henkensä sairauksiin, jotka aiheutuvat pölyn ja myrkyllisten kaasujen hengittämisestä. Mielenkiintoinen kohta oli kun lauma miehiä vihdoin löysi nyrkinkokoisen hopeamurikan. Joku miehistä arvioi sen olevan arvoltaan hieman yli 100 Bolivian pesetaa. Sellaisen kivenlohkareen saamiseksi maasta työllistetään kymmeniä ihmisiä, jotka tekevät työtä sellaisella palkalla, ettei lapsilla ole varaa käydä koulua ja kaiken uuden hankkiminen on työn alla.

Kiintoisaa on myös se, ettei noissa kaivoksissa työskennellyt ainoatakaan espanjalaista. Kaikki työntekijät olivat luullakseni alkuperäisväestöä tai meidän länsimaisten kielellä, intiaaneja. He eivät ennen espanjalaisten tuloa tienneet mitään rahasta. Heillä ei ollut tarvetta louhia maasta rikkauksia kaupallisiin tarkoituksiin. Kun sitten rahatalous alkoi vaikuttaa maahan, he olivat tarpeeksi köyhiä ottaakseen vastaan huonopalkkaiset paskatyöt, koska heillä ei ollut koulutusta eikä varaa siihen. Näin systeemi mahdollistaa kierteen, jossa intiaanit pidetään kaivoksissa, jos haluavat kouluttaa lapsiaan. Ongelma vain onkin siinä, että usein lapset ovat mukana töissä eloonjäämisen kannalta raha on tärkeämpää kuin koulutus. Intiaanit saavat rahaa ruokaan ja asuntoon, mutta eivät juuri muuhun. Mitä siis tapahtuu noin loppuen lopuksi siitä hopeamurikasta saadulle rahamäärälle? Kuka hyötyy siitä, että hopeakaivoksissa on töissä satoja bolivialaisia lapsia, joista osa menettää kaivoksissa henkensä tai isänsä?

Suomalaisille tällaiset huolet ovat kaukaisia. Meillä ei ole lapsityövoimaa, meillä on systeemi, joka kouluttaa ja auttaa tarvittaessa. Meillä on myös hopeaa, joka on ilmestynyt jostain, se on halvempaa ja kevyempää kuin kulta. Minun konfirmaatioristini on hopeinen. Länsimaissa kaikki on onnellisemmin ja paremmin, mutta silti nuoret ja perheet voivat pahoin. Toisella puolella maailmaa kuollaan, koska ei ole valinnanvaraa ja rahaa, tällä puolen maailmaa kuollaan oman käden kautta, koska suosikkibändit hajoavat, perhe-elämä ei olekaan ihan sellaista kuin sen toivoi olevan ja ihmisiä käytetään raa'asti hyväksi. Miten ihmeessä ihmiset jaksavat elää ja vielä hymyillä toisella puolella maailmaa, jossa elämä on jokapäiväistä eloonjäämiskamppailua?

Ilmeisesti onnellisuus on valinta. Mitä vähemmän meillä on, sitä onnellisempia me olemme, koska olemme silloin vapaita omistuksesta. Olemme myös onnellisia kun meillä on vain rakkaita ihmisiä ympärillä, eikä välttämättä omistussuhdetta johonkin, yhteen ihmiseen. Onnellisuutemme kannalta tärkeintä lienee siis se, että me saamme toteuttaa itseämme. Bolivialainen äiti ei välttämättä voi hyvin kun hänen lapsensa ja miehensä vaarantavat itsensä kaivostyössä. Mutta hänellä on aina tehtävää niin kauan kuin hänellä on mies ja/tai lapsia. Kun hänellä ei ole enää perhettä (eikä hänellä ole koulutustakaan), hän on suurten muutosten edessä. Kaikki eivät kestä muutoksia, eivätkä ainakaan läheistensä ja rakkaidensa menettämistä. Silti kyse on pitkälti valinnasta. Ihminen voi sellaisessakin tilanteessa valita toisin ja löytää itselleen jonkin toisen tarkoituksen, mielekkyyttä elämäänsä. Kuolema on kuitenkin elämässä aina läsnä. Suomessa tilanne on tavallaan helpompi, mutta toisaalta vaikeampi. Meidät on kasvatettu elämään huomattavasti helpommin. Olemme laiskoja jopa menetysten hetkellä. Veisikö meidän rakkaidemme ja läheistemme kuolema mielekkyyden meidän elämältämme? Uskoisin, että kaikki on kyse valinnasta ja siitä, millaisesta tekemisestä me tulemme onnellisiksi, milloin me toteutamme itseämme. Kotiäidillä olisi varmasti vaikeampaa menettäessään lapsensa kuin erakkona metsässä asuvalla Pentti Linkolalla, jos hän menettäisi lapsensa ja sukulaisensa (joskaan en tiedä onko Linkolalla lapsia ja miten läheiset suhteet heillä on). Joka tapauksessa jokainen ihminen kokee eri tavalla ja he löytävät mielekkyyden elämäänsä eri asioista. Mitä pidemmälle ihminen löytää mielekästä tekemistä omissa oloissaankin, sitä pidemmälle hän elämässä pärjää.

Bolivialaisessa intiaaniperheessä elämä on aina sidoksissa jollain tavalla muihin. Aiemmin se on ollut vahvasti sidoksissa myös maahan. Monet intiaanit ovat tehneet itsemurhan, koska heidät on ajettu kotimailtaan. Heidän kotinsa tarkoittaa samaa kuin meille - kulttuuria, joissain tapauksissa koko elämäntapaa (elämää) - ja monet ovat menettäneet henkensä tällaisesta elämänmuutoksesta. He ovat menettäneet jotain itsestään, kuten suomalaiset menettivät jo aikaa sitten kun ruotsalaiset kirkonmiehet rantautuivat maahan. Ennemmin tai myöhemmin suomalaiset olisivat tulleet kukistetuksi henkisesti tai taloudellisesti, joten siltä kannalta tilanne ei ole mitenkään erikoinen. Mutta mikä on meidän maailmassamme tärkeää nyt? Muiden ihmisten ja kulttuurien säilyminen vai meidän hopeamme, öljymme (paljon tuhoutunutta metsäalaa, alkanutta aavikoitumista, pois kotimailtaan ajettuja kansoja, tapettuja ihmisiä ja korruptiota) ja uraanimme (myrkytettyjä metsiä, jokia, vesiä, mutatoituneita ja kuolleita lapsia sekä aikuisia)?