Kärsin ensimmäisen burnoutini jo joskus lukion jälkeen. Myöhemmin työskentelin itseni puhki, opiskelin kunnes luhistuin, olin sitten työtön tai töissä, aina kaikki kaatui niskaan. Kun vuonna 1998 nukkuminen, herääminen, syöminen ja hygienia menettivät menetyksensä, taisin olla jonkinasteissa lakipisteessä. Selvittyäni siitä en enää jaksanut stressata, olla jatkuvan paineen alla ja koettaa jollain tavalla selvitä.

Selviytyminen onkin jännä juttu. Mitä selviydyttävää elämässä on? Miksi me ajamme itsemme tilanteisiin, joissa emme voi muuta kuin ahdistua tai romahtaa? Omalla kohdallani kaikki liittyi jollain tavalla ihmisten miellyttämiseen. Perheeni ja yhteiskunnan odotukset tuntuivat silloin kovilta. Yritin asettaa itseäni siihen muottiin, johon minun toivottiin sopivan. Mitä kovemmin yritin sitä varmemmin väsyin. Kun aloin tulla ulos kuorestani en enää pelännyt muita ihmisiä. Keskustelin tunteja, annoin lukea hyvinkin henkilökohtaisia kirjoituksiani ja ymmärsin, että aika monet ihmiset painivat samojen ongelmien kanssa. Minä vain en ollut koskaan siitä tietoinen, enkä itseasiassa edelleenkään näe, että ihmiset olisivat yhtään avoimempia. Mutta nimenomaan avoimuus johti aika paljon rennompaan elämiseen, ei tarvinnut olla mitään muuta kuin oma itsensä.

Silti ihmiset stressaavat. Olen järjestänyt neljänä vuotena tapahtumaa, joka noin yleisesti varmaan stressaisi itsekutakin. Hanki vieraat, materiaalit,  esiintymis- ja yöpymispaikat, esityskalusto, vuokra-auto, rekrytoi työntekijät, johda orkesteria ja tee se hyvin. Odotusarvoisesti siinä on aika paljon ja täytyy sanoa, että kaikkeen tottuu. Parina vuonna olen järjestänyt tuon tapahtuman puolihuolimattomasti oikealla kädellä, tehnyt vain ajallaan sen, mikä on täytynyt tehdä. Edellisvuonna melkein lomailin viimeiset kaksi viikkoa ennen tapahtuman alkua. Enkä voisi sanoa, että se oli missään määrin kuluttavaa, vaan jopa nautittavaa aikaa. Jos olisin pakottanut itseäni jatkuvasti eteenpäin tai odottanut menestystä tai ottanut niskaani ihmisten minuun asettamat paineet, mitä ilmeisimmin olisin stressannut aika paljon enemmän.

Oppiminen elämään pakotta onkin aikamoinen haaste. Ihmiset kun eivät useinkaan ole tietoisia siitä, mikä heidät motivoi tekemään asioita. Tai miksi he ylipäätään toimivat, miten toimivat. Tiedostamattaan ihminen ajaa itsensä ojasta allikkoon, jyrää itsensä, ahdistuu tai kärsii burnoutin. Olennaisen erottaminen epäolennaisesta on toinen seikka. Liian monet taistelevat ja painivat jopa arkipäiväisten asioiden kanssa, jotka itse olen todennut ihmisen psyyken kannalta tärkeimmiksi: uni, ruoka ja hygienia. Ihmiset pelleilevät unen (ei ole aikaa nukkua, nukkuminen on ajanhukkaa, on parempaakin tekemistä), ruoan (olen läski, ruma, ruoka on pahaa, siitä tulee vain paha olo) ja hygienian (on vain boheemia elää sikolätissä ja haista paskalle) kanssa. Ehkä viidakossa siisteyden ja hygienian päälle ei niin paljoa katsota, mutta kyllä heille hygienia on yhtälailla tärkeä uimisineen. Se vain, että heidän elimistönsä toimii hyvin eri tavalla kuin niiden, jotka ovat tottuneet peseytymään kerran päivässä tai parissa.

Leikin minäkin unella, ruoalla ja hygienialla aikanaan. Siitä syystä kärsin kolmen kuukauden unettomuuden ja olin aikalailla pohjalla. Hygienian kanssa olen sitten leikkinyt enemmän myös sen jälkeen, mutta toisaalta vieroksun liiallista järjestystä tai järjestyksestä kiinnipitämistä. Asiat ovat kuitenkin jossain järjestyksessä silloinkin kun ovat epäjärjestyksessä. Ja toiaalta elämässä nimenomaan järjestys on aika usein väliaikaista tai jopa vain välietappi kaaokseen. Siksi pidän tärkeämpänä sitä, että ihminen nukkuu ja syö tarpeeksi, eikä leiki sellaisilla asioilla, jos haluaa jaksaa ja voida hyvin. Vielä erityisen jyrkästi ihmisten mielialaan vaikuttaa se, jos he eivät leiki ainoastaan syömisellään (anorektikot ja bulimikot), vaan myös rajoittavat syömisensä kasvisravintoon eettisistä syistä. Tai sitten ne ihmiset, jotka eivät syö kunnolla, mutta käyttävät alkoholia. Alkoholi on allergeenia ihmisen elimistölle, se aiheuttaa allergian kaltaisia oireita, mutta vaikuttaa vain ihmisen psyykeen. Toiset kestävät sitä paremmin kuin toiset ja aina paremmin, jos ihminen on nukkunut ja syönyt tarpeeksi. Itsessään alkoholi ei ainoastaan ensin piristä ja jälkivaikutuksena väsytä, vaan masentaa ihmisiä. Kun ihminen vielä tottuu tiettyihin kuvioihin alkoholin kanssa, hän alkaa pakottaa itseään liikkeelle. Alkoholista tai siihen liittyvistä tavoista (esim. sosiaalisista) tulee riippuvaiseksi. Ne ovat järjestystä luova tekijä, jolloin taistellaan itseasiassa sitä vastaan, että järjestys on epäjärjestystä ja elämä kulkee eteenpäin omalla painollaan, aivan sama mitä teet.

Minulla ei ole alkoholiongelmaa onneksi ollut. Taannoin siemailin pari kulausta siideriä ja yhden lasillisen konjakkia, mutta siinä sitten olikin taas juomiset todennäköisesti pariksi vuodeksi. Kun sain lasin käteen, en tällä kertaa vastustastanut ajatusta, vaan ajattelin jo etukäteen: "jos lasin saan käteeni, juon sen, mitä ikinä siinä sitten on." Näin tein. Toisessa tilanteessa olisin voinut sanoa: "ei kiitos." Tämä on kuitenkin ainakin omalla kohdallani tiettyä pakottomuutta, elämää sellaisena kuin se vastaan tulee. Vastustaminen väsyttää aivan yhtälailla kuin se, että joutuu olemaan jotain, mitä ei ole. Uskoakseni naiset taitavat olla taipuvaisempia tällaisiin roolileikkeihin, joissa he pyrkivät mukautua tilanteeseen kuin tilanteeseen, käyttäytyä hyvin ja lopulta heidän käyttäytymisensä on teennäistä näyttelyä, joka ahdistaa ja väsyttää heitä. Valinta on silti naisten oma, samoin kuin minun valintani on ollut luhistua ja kärsiä burnoutit. Omista ongelmistani voin syyttää vain itseäni, samoin kuin niiden selvittämisestä voin kiittää vain itseäni. Kiitos minä.