Jokin aika sitten sain sähköpostia tutultani. Aina kun olemme kohdanneet, meidän keskustelumme ovat käyneet melko syvällisiksi. Ensimmäisillä kerroilla se ei häirinnyt, mutta viimeisellä kerralla keskustelu kääntyi aiheisiin, jotka ovat ilmeisen arkoja hänelle. Aiemmin hän oli arvostanut lähes inhorealistisia runojani, mutta tällä kertaa hän osoitti pitävänsä erityisesti eräästä pinnallisemmasta lurituksesta, jonka kirjoitin vuosia sitten. Runona en pidä kyseistä minään muuna kuin hauskana.

Mielikuva ihmisestä muuttuu ajan kuluessa, se on väistämätöntä. Minä kuitenkin pyrin ottamaan ihmisen itsenä. Ymmärtämään, että minulla on ongelmia. Luultavasti muillakin on. En suinkaan lähtökohtaisesti ajattele, että muilla ihmisillä on ongelmia, minun ongelmani ovat vähäpätöisiä, eikä ole syytä puhua niistä ja minä voin vain kuunnella. Olen itseasiassa aika väsynyt kuuntelemaan. Silti se on niin syvällä minussa oleva tapa, ettei siitä hetkessä pääse eroon.

Toinen ilmeisesti tässä kyseisessä tapauksessa vakavampi ongelma on asioiden arvostus. Traumat ja kaikki paha näyttäytyy tutulleni 'paskana', josta ei jaksa tai pidä jauhaa. Ne ovat aina kärsijän omia ongelmia. Minä taas ajattelen, että tässä viitattava 'paska' on elämää. Aika harva ihminen elää ruusupedillä ja aika paskaksi sekin elämä käy kun lapselle annetaan kaikki. Jossain vaiheessa aiemmin koettu ei vastaakaan todellisuutta. Isän luottokortti ei ole ikuisesti käytössä, uutta Mercedez Benzin urheilumallia ei saakaan, vaikka niin toivoisi, pitäisi muka tehdä jotain itsekin sen eteen. Elämästä tulee tylsää ja virikkeetöntä paskaa. Mihin se johtaa? Mitä enemmän paskaa välttelee, sitä enemmän sitä osakseen saa.

Minulle se paska on niin oleellinen osa elämää, että kun muut puhuvat televisio-ohjelmista, minulle se paska on jotakuinkin samanarvoista asiaa. Voin puhua raiskauksista, pedofiliasta ja vastaavista aiheista, mutta se näyttää vaativan keskustelukumppanilta hieman enemmän. Aiheet ovat kenties pelottavia, niille on annettu negatiivisia arvoja, joten niihin ei haluta koskea. Mitä se tarkalleen auttaa, että jotain aiheita kartellaan? Mihinkään muuhun kuin tietämättömyyteen ja tietämättömyydelläkö me toisiamme rakastamme, välitämme? Sen kauttako me ymmärrämme, millaisten ongelmien kautta olemme tekemisissä?

Tähän liittyy vielä muuta. Se, että joku voi pahoin ja kokee elämän paskaksi, vaikuttaa aivan väistämättä hänen lähiympäristöönsä. Hän voi toivoa tukea, rakastavaa ilmapiiriä ja rauhallista menoa, mutta kaikki ihmisten halut, toiveet vaikuttavat muihin ihmisiin niin kauan kuin elää ihmisten keskuudessa. Aika monet ihmiset tuntuvat suoranaisesti pelkäävän sitä, että heidän arpensa avautuvat ja heistä tulee yhtäkkiä itkeviä, heikkoja muiden silmissä. Kontrollinmenettämisenpelko on käsinkosketeltava ja samaan aikaan sanotaan, että se on paskaa, joka on parempi pitää visusti sisällä, ettei se vaikuttaisi muihin. Vähän samalla tavalla kuin alkoholisti juodessaan viinaa ahdistukseensa ei vaikuttaisi millään tavalla kenenkään ulkopuolisen elämään. Ikäänkuin hänen ahdistuksensa ja elämäntapansa ei vaikuttaisi kehenkään. Valitettavasti juuri nimenomaan se nieleskely ja salailu vaikuttaa muihin ihmisiin. Aivan samalla tavalla kuin muut ihmiset vaikuttavat meihin.

Yksi aspekti 'paskaan' on vielä se, että monet ihmiset ovat sittenkin kyllästyneitä puhumaan joutavista asioista. Paskapuheeksi yleisesti mielletään ihan muunlaiset aiheet kuin kovaa todellisuutta ja elämää koskevat aiheet. Paskanjauhantaa on puhe meikeistä ja autoista, urheilusta ja suoranainen valehtelu. Vastapuolella on sitten ilmeisesti rehellinen ja avoin puhe. Kun sitten näitä puheita aletaan arvottaa 'paskaksi' ja sellaiseksi, mistä ei pidä puhua, niin mikähän logiikka tähän sisältyy? Minä näen asian niin, että on turvallisempaa puhua aiheista, joilla ei ole merkitystä, joka ei paljasta sitä, keitä olemme ja mistä tulemme. Sen sijaan rehellinen ja avoin puhe tekee meistä haavoittuvia ja herkkiä, me pelkäämme niin omia kuin toisten tunteita ja reaktioita. Me pelkäämme paljastuvamme ja menettävämme suojamuurimme, jotka ovat meille hyvin rakkaita. Meidän muurimme vain eivät ole pysyviä ja kestäviä, sen lisäksi, että meidän muurimme näkyvät kilometrien päähän, vaikka kuvittelemme niiden olevan näkymättömiä.