Tässä eräänä päivänä kävi mielessä ajatus huolehtimisesta. Äitini on kovin huolissaan minusta ja monista muista ihmisistä. Hän huolehtisi mielellään, mutta kun hänen ei anneta huolehtia. Hän yrittää auttaa kaikin mahdollisin tavoin, jos suinkin vain osaa ja kykenee. Joskus hän jopa yliauttaa tai auttaa asioissa, joissa ei oikeastaan ole mitään tai autettava ei kaipaa apua. Mitä on huolehtiminen ja auttaminen?

Toisesta ihmisestä huolehtiminen tarkoittaa ihan suoraan sitä, että toinen ihminen ei kykene suoriutumaan joistain asioista. Arkielämässä tämä tarkoittaisi sitä, että kun joku huolehtii toisesta, huolehtija uskoo toisen olevan kykenemätön suoriutumaan niistä askareista, joissa huolehtija puolestaan uskoo kykenevänsä auttamaan. Kyseessä on siis yksinomaan huolehtivan ihmisen usko siihen, ettei toinen ihminen kykene huolehtimaan itse itsestään. Tavallaan se on siis uskonpuutetta toisen ihmisen kykyyn selvitä.

Joissain tapauksissa tämä on ihan päivänselvää. Jos ihminen on vaikeasti vammautunut tai sairas, eikä hän kykene hoitamaan kauppaostoksiaan tai perustarpeitaan, jonkun täytyy olla häntä auttamassa. Sen sijaan joissain tapauksissa huolehtija tekee huolehdittavastaan uusavuttoman, jos toinen ei tarvitse apua. Esimerkiksi lasten kohdalla tätä olisi se, että kun lapsen tulee nälkä, hänen kykyihinsä tehdä itse leipänsä tai ruokansa ei luoteta, vaan aikuisen on aina tehtävä ruoat lapselleen. Lapsi oppii siihen, että ruoka tulee aina valmiina nenän eteen, eikä koskaan opi huolehtimaan itse syömisistään.

Huolehtiminen johtaa samalla tietynlaiseen kehään. Huolehtija lopultakin toivoisi itsestään huolehdittavan ja välitettävän. Hän uskoo, että tekemällä tarpeeksi hyvää, hänelle koituu siitä hyvää. Asiat ovat paremmin kun muilla on asiat paremmin. Mutta missä kulkee se kultainen keskitie ja raja huolehtimisessa. Ihmiset kuitenkin kykenevät pääsääntöisesti huolehtimaan itse itsestään, syömisistään, elannostaan, pyykeistään ja niin edelleen. Uskoisin rajan kulkevan puhtaasti uskossa, luottamuksessa toiseen. Jos kaikki perustuu uskoon, silloin ollaan vaarassa mennä ylihuolehtimisen puolelle. Sen sijaan, jos huolehtiminen perustuu kylmiin faktoihin, silloin tuskin on riskiä. Tässä tapauksessa esimerkiksi vaikeasti vammainen ei vain kykene huolehtimaan tietyistä asioista ja hän tarvitsee toisinaan apua. Olen itse mennyt samaan koukkuun äitini kanssa. Se ei liene ihme, koska hän minut on kuitenkin kasvattanut ja saanut arvostamaan sitä ajattelutapaa, että kun me huolehdimme, meistä huolehditaan.

Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen, koska huolehtiminen on uskoa toisen kykyihin selvitä. Jos toisella on vilpitön halu selvitä, toinen voi huolehtimalla imeä toisen selviytymisenhalun ja saada hänet voimaan pahoin. Valitettavasti olen tehnyt itse tätä samaa ja se on johtanut eroihin, puhumattomuuteen ja ties mihin muuhun. Tärkeintä olisikin, että ihmiset keskittyisivät itseensä ja omiin haluihinsa, opettelisivat huolehtimaan itse tarpeistaan. Muut ihmiset kun eivät välttämättä tarvitse meidän huolehtimistamme ja rakkauttamme, vaan henkistä läsnäoloamme. Heitä ei tarvita kuuntelemaan tai pälpättämään, eikä heitä tarvita tekemään ruokaa tai pelaamaan kivoja leikkejä. Heitä voidaan tarvita vain olemaan olemassa, läsnä.