Ihminen on toiselle mysteeri. Vielä suurempi mysteeri ihmiselle voi olla ihminen itse, mutta harva ihminen taitaa lopulta kyseenalaistaa itseään. Helpommin ja useammin käy niin, että kerran opittuaan tietynlaisen ajatus- ja toimintamallin, ihminen pitää niitä asioita itsestäänselvyyksinä.

Isäni kuolema, kuten exäni lähtö romuttivat omia ajattelumallejani. Menetykset herättävät, mutta toisaalta jotkut ihmiset vaipuvat ikuiseen vaikeuksien hetkellä ikuiseen uneen. Tohdin jo sanoa exällenikin kun hän tuntui vihaavan äitiään ja isäänsä, että hän saattaa yllättyä heidän kuollessaan. Omat tunteet ja muistot lähtevät hyrräämään ja siinä on useampia vaihtoehtoja, mihin se 'suru(viha)prosessi' ihmistä kuljettaa. Omalla kohdallani se johti näkemään itsessäni isääni, jota toki vihasin ja toivoi hänen kuolemaansa, mutta myös rakastin. Silti se kokemus isän kasvoista omissa kasvoissani oli herättävä ja omituinen. Yhtäkkiä kaikki vastaantaistelu oli turhaa (resistance is futile).

Toisaalta ihminen voi harhautua muunkinlaisiin itsestäänselvyyksiin. Voisi pikemmin sanoa, että kaikki minkä ihminen uskoo todeksi eikä varmasti tiedä asioiden olevan niin, ovat hataria ajatusrakenteita. Vihreä liikennevalo ei takaa meidän turvallisuuttamme; jumalia ei välttämättä ole olemassa; me emme ehkä olekaan niin voimakkaita ja hyviä kuin haluamme uskoa olevamme; raha ei ehkä olekaan tae onnellisuudesta; aviopuolisoni ei ehkä olekaan minulle uskollinen. Mutta mitä sitten? Mitä me uskomme maailman olevan ja miten me Haluamme sen toimivan vastoin luonnonlakeja? Varmaa on vain epävarmuus tai varmaa on vain kuolema ja verot. Meidän oma tapamme ajatella on mysteeri, emme kykene varmasti sanomaan milloin me olemme alkaneet uskoa vihreisiin liikennevaloihin, jumaliin, rahaa, onnellisuuteen ja aviopuolisoomme. Emme myöskään kykene täydellisesti selittämään, miksi me näin uskomme. Vielä haastavampaa meille on selittää, miten maailma muuttuisi, jos kaikki nämä itsestäänselvyydet, meidän uskomuksemme olisikin toisella tavalla. Lopulta maailma ja elämä eivät muutu millään tavalla. Ihminen kokee sisäisiä ristiriitoja ja heräämisiä. Pääosan elämästään ihminen kuitenkin kulkee tavalla tai toisella unessa. Maailma ei muutu millään tavalla, jos ihminen herää todellisuuteen, vain ihmisen oma tulkinta ja kokemus muuttuu - ihminen itse muuttuu.

Kaiken keskellä sitten jotkut onnettomat vielä tulevat meidän elämäämme ja me koemme kuin olisimme tunteneet heidät aina. He ovat vain jollain tavalla meidän kokemusmaailmaamme kuuluvia, heissä on jotain tuttua (ihminenhän ei kuitenkaan elä koko ikäänsä tynnyrissä) ja turvallista. Onko sitten niin, että he ovat tuttuja turvallisia? Ehkä tai sitten ei. Jos emme tunne omiakaan motiivejamme ja käyttäytymistämme, miten voisimme tuntea jonkun meistä ulkopuolisen persoonan. Se, mitä me toisessa ihmisessä tunnemme on itsemme reflektiota, oman kokemusmaailmamme peilaamista heistä. Jos sen sijaan ihminen osoittautuukin aivan toisenlaiseksi, meidän on vaikea hyväksyä tuota erilaisuutta. Omalta osaltani voin ottaa esimerkiksi, vaikka alkoholittomuuteni. Vaikka saattaisin tutustua ihmiseen, joka ei käytä alkoholia, hän on kuitenkin itsenäinen persoona, minusta riippumaton. Hän voi tehdä valinnan juoda tai olla juomatta. Mitä tapahtuisi, jos hän alkaisi käyttää alkoholia runsaasti? Omalla kohdallani ahdistuisin ja saattaisin päättää suhteen siihen, jollekin toiselle ihmiselle kuvio saattaisi olla toisenlainen, mutta olisi lopulta niin, että arvostan sellaisia ihmisiä, joka vastaa niitä piirteitäni, joita itsessäni arvostan (tai, jotka ainakin aiheuttavat nimenomaista turvallisuuden- ja tuttuudentunnetta).

Silti kun minä olen ihastunut, ihastun aina mysteeriin. Ihmiseen, joka on selvittämätön ja kiehtova. Mutten voisi kuvitella ihastuvani ihmiseen, jossa ei ole mitään minulle tuttua, turvallista tai ihmeellistä. Ulkonäköseikat ovat usein se ensimmäinen, johon me tahtomattammekin kiinnitämme huomiomme, mutta toisaalta syvemmän kontaktin saamiseksi, siinä ihmisessä on oltava jotain, joka saa meidät haluamaan tietää lisää. Mikä tässä on hauskaa on lopulta se, että tietämättämme me aina tutustumme itseemme tutustuessamme muihin. Siksi koko mysteeri taitaa lopulta olla sitä, että ihminen löytää jotain uutta itsestään, elävöityy.

Mutta sanottakoon vielä, että toki poikkeuksia on. Jopa niitä, jotka eivät ihastu ja, jotka eivät jaksa vaivata mieltään ihmisen mysteerillä. Toki parempaakin ajateltavaa ja tekemistä saattaa joillain olla.