Väitän olevani melko tietämätön siitä, miten suhteet kestäisivät. Tiedän kuitenkin, että jos suhteeseen syntyy pakotteita, se on lähempänä kuolemaansa kuin ikuista elämää. Niin kauan kuin ihmiset parisuhteessa kykenevät pitämään tietyn leikkimielisyyden, pakottomuuden ja kenties löytämään lapsen lailla vanhoista ja tutuista asioista jotain uutta, he ovat lähempänä jatkuvaa toisistaan ja toisiltaan oppimista.

Olen kuullut monien vanhempien kertovan, että he ovat oppineet eniten lapsiltaan. Näin se voi olla, koska vanhemmat ovat itse unohtaneet mitä oli olla lapsi. He ovat menettäneet sen viattoman kiinnostuksensa maailmaan, elämään ja sen ilmiöihin, joka piti heidät elämänsä alkuvaiheessa jatkuvassa uuden oppimisen tilassa. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä varmempi hän alkaa olla siitä, että on oppinut jo jotain. Samoin vanhempana ihminen taitaa olla aina varmempi siitä, että tietää jotain, mitä lapset eivät tiedä. Usein vanhemmat alkavat jopa kisailla siitä, mitä he tietävät enemmän tai paremmin kuin toinen. Tämä ei johda kovin hedelmällisiin keskusteluihin, eikä sitä voi toisaalta kutsua alkuunkaan kypsäksi toiminnaksi.

Mikä olisikaan parempaa kuin se, että vanhemmat ja erityisesti parisuhteeseen säntäävät ihmiset muistaisivat pitää mielensä avoimena. He saattavat oppia jotain toisiltaan vielä vuosien jälkeen. Eikä pidä unohtaa sitäkään, että ihmisen tulisi kaiken aikaa pitää itsensä tietynlaisessa oppimisen tilassa, jotta elämä olisi jollain tavalla mielekästä ja eteenpäin pyrkivää. Tästä esimerkkinä edellinen suhteeni, jossa yhteenmuuttaessamme teimme selvät pelisäännöt: vessa ja olohuone ovat siivouksen kannata minun aluettania, silloinen avopuolisoni sen sijaan hoiti keittiön. Näitä sääntöjä seurattiin kenties liian orjallisesti. Osaanhan minä tiskata ja yksinjäätyäni olen joutunut tiskaamaan säännöllisesti. Silti noiden sääntöjen ansiosta päädyimme tietynlaiseen varmuuteen ja oppimattomuuden tilaan, jossa molemmat tekivät vain niitä asioita, joita oli tarpeen tehdä, joista oltiin sovittu ja, jotka ikäänkuin olivat toisen erikoisuus. Tämä systeemi ehkä toimisi joissain suhteissa, mutta meidän kohdallamme se ei toiminut. Orjallisuus on tietynlaista pakonalaista toimintaa ja siihen meidän suhteessamme noilla säännöillä mentiin. Tästä juontuikin sitten ehkä exäni kommentti, ettei hän enää suostu olemaan orjani. Kommenttia oli vaikea ymmärtää, koska sittenkin kotityöt oltiin jaettu ainakin näennäisesti melko tasan.

Kaipaan omiin suhteisiini leikkimielisyyttä, kaikesta sen raadollisuudesta ja vakavamielisyydestä huolimatta. Kaipaan pitkiä keskusteluja ja toisaalta hiljaisuutta. Kaipaan tiivistä yhdessäoloa, mutta yhtälailla molemmille omaa elämää, omien tavoitteiden ja unelmien toteuttamista. Sittenkin, vaikka ihmiset olisivat parisuhteessa, heillä molemmilla on oma elämänsä tai näin ainakin pitäisi olla. Tietysti yksi vaihtoehto olisi, että molemmat olisivat yhtä varteenotettavia läheisriippuvaisia ja nolifettäjiä (ei elämää kodin/netin/tms. ulkopuolella. Mutta jossain vaiheessa alkaisi kyllä ahdistaa huomattavasti, jos minkäänasteista omaa elämää ja vapautta ei olisi. Tietysti vielä löytyy niitä, jotka uhrautuvat "rakkaansa" puolesta ja pyrkii saamaan hyvinkin epätasapainoisen ja yksipuolisen suhteen toimimaan. Siitä en kuitenkaan tiedä, voiko tuollaisessa suhteessa tuntea olevansa onnellinen. Toki, koska ihmiset eivät voi verrata muiden kokemuksiin (tunteisiin), he ovat omien kokemustensa armoilla ja voivat kokea olevansa onnellisia. Vain koska eivät paremmasta tiedä.