Oman elämäni ehkä vaikeimpia kysymyksiä on ollut se, mikä on itselleni tärkeää ja hyväksi. Kun perheessä on alkoholisti kaikki alkaa pyöriä alkoholistin ympärillä. Vaikka olisi lapsi, lapsen koko todellisuus muokkautuu alkoholistin sen mukaan, mitä alkoholisti milloinkin päättää tehdä. Muistan painostavat hetket jolloin äitini pelkäsi isäni kotiintuloa ja muistan sen, miten itse myöhemmin olin isäni matkassa, hän joi itsensä humalaan ja kaikki se ahdisti minua. Olisin halunnut pois noista tunnelmista, mutta ne oli kaikki nieltävä.

Omia tekojani ja ratkaisujani alkoi jossain määrin hallita se, mitä muut ajattelivat ja toivoivat. Menin opiskelemaan alaa, jota en olisi halunnut opiskella, koska sukuni ja yhteiskunta tuntuivat pitävän minkä tahansa alan opiskelua parempana vaihtoehtona kuin 'lusmuilua'. Myöhemmin lopetin koulun kesken, koska olin entistä ahdistuneempi ja masentunut. Tästä oravanpyörästä hyppäsin seuraavaan, jotain oli kuitenkin tehtävä, eteenpäin oli pyrittävä. Menin nuorille tarkoitettuun kurssimuotoiseen koulutukseen, jossa koetettiin kartoittaa kunkin nuoren toiveita, urasuunnitelmia ja siitä jatkoksi työharjoitteluun. Onnistuinkin pääsemään aika pian sellaisiin töihin, jotka itseäni kiinnostivat. Mitään erityistä, näkyvää ongelmaa tässä ei tietenkään ollut, mutta syyni ja motiivini tehdä asioita olivat edelleen vääriä. Ikäänkuin teoillani pyrin vastaamaan lukuisiin kysymyksiin, joita ei esitetty: "oletko töissä? opiskeletko? missä olet töissä tai missä opiskelet? saatko paljon palkkaa? millaiset uranäkymät sillä alalla on?" Kaikesta huolimatta olin edelleen kouluttamaton, mutta teoillani osoitin, mitä halusin tehdä.

Työnteko kasvattaa pankkitilin saldoa, siitä saa aina jotain irti, mutta sittenkin ihminen on itse elämässään toimija. Kun jokin tärkeä osanen itsestä, toimijasta on rikki, se vaikuttaa kaikkeen olemiseen ja tekemiseen. Ihminen ajaa itsensä piippuu. Ihmisen itsetunto voi olla niin alhaalla, ettei arvosta tarpeeksi omaa tekemistään ja se taas vaikuttaa uuden työpaikan haussa. On helppoa jumiutua keskiverroksi tai sen alapuolelle vähäisine tavoitteineen ja toiveineen. Niin minäkin tein. Opin olemaan tyytyväinen siihen, mitä minulla on.

Odotukset eivät sittenkään aivan vastaa todellisuutta. Halusin auttaa ihmisiä ja autoin tuttujani ilmaiseksi. Olin kuuntelevina korvina tai nojattavana olkapäänä sellaisinakin hetkinä jolloin olisin itse kaivannut kuuntelijaa ja olkapäätä enemmän. Pidin vapaaehtoista auttamista hyvänä asiana, pidin sitä työnä. Yksi asia johti toiseen ja lopulta värjöttelin unettomana pari kuukautta. Vedin itseni niin loppuun, ettei minusta olisi ollut hyötyä työelämässä. Romutin kaikki yhteiskunnan ja perheeni toiveet ja odotukset kohdallani. Olin aidosti luuseri, joka ei kuitenkaan juonut itseään humalaan, mutta kulki rääsyissä, nukkui paskaisissa vuodevaatteissa ja laiminlöi niin hygienian kuin syömisen. Moni olisi varmasti kuvitellut minun olevan alkoholisti. Silti, siinäkin tilassa ja paljon sen jälkeen olen ollut valmis auttamaan. Tarjosin auliisti apuani, jopa turvapaikkaa, jos oli tarvetta. Ja toisaalta, miten paljon olisinkaan ollut valmis antamaan työpaikasta, vakaammasta ja onnellisemmasta elämästä?

Elämä on kovaa koulua. Sain henkisellä kasvulla hieman tasattua saldoani, mutta edelleen autoin ihmisiä. Kiinnyin anorektikkoihin, raiskattuihin ja pedofilian tai insestin uhreihin. Olin valmis kuuntelemaan ja joka kerta sain lopulta nenilleni. Tunteet ja auttaminen syövät toisiaan. Jos molemmilla on vilpitön halu auttaa itseään, sen sijasta, että auttaisi toisia, tulos voi olla merkittävä. Minulla oli halua, mutta minulla ei ollut ymmärrystä. Toivoin parasta myös isälleni, enkä osannut odottaa hänen kuolemaansa vuonna 2000. Olin havainnut hänessä positiivista kehitystä, mutta pelkäsin hieman hänen puolestaan. Kun hän kävi ensimmäisen kerran luonani uudessa kotikaupungissani, kävimme syömässä yhdessä ja myöhemmin katselimme leffoja (nukahdimme molemmat) yhdessä. Hän sanoi, että näemme parin viikon päästä, mutta jo viikon päästä tuli tieto kuolemasta. Isäni oli ensimmäinen, jota en halunnut auttaa. Ymmärsin jo varhain isäni kohdalla, että mikään apu ei auta ja hänen on itsensä oivallettava asioita, jotta voi mennä elämässään eteenpäin. Vasta myöhemmin oivalsin, että näin sen pitäisi olla meidän jokaisen kohdalla. Ehkä isäni kohdalla auttoikin se, että kapinoin häntä vastaan. Rakastin isääni, mutta toivoin yhtälailla hänen kuolemaansa.

Parisuhteet ovatkin mutkistaneet asioita huomattavasti. Pyrin kuuntelemaan, jos jollakulla on kerrottavaa. Olen ehkä yli-innostunut kuuntelemaan ja minkäänlaista normaalia tapaa tutustua ei ole olemassa. Keskustelunaiheet palaavat aina ongelmiin ja siksi olen ollut ongelmaorientoitunut (-keskeinen). Koko elämä on ollut ongelmanratkaisua. Kun omat ongelmat pysyvät mystisinä, niitä ei ehkä osaa tai kykene ratkaisemaan, sitä keskittyy muiden ongelmiin. Reilu vuosi isäni kuolemasta tutustuin nuoreen naiseen, johon kiinnyin. Hänessä oli jotain, joka vetosi minuun välittömästi. Kesän aikana hän avautui minulle hieman ja kertoi insestitaustastaan. Ajattelin ja tunsin auttavani häntä, olevani häntä varten kun en tuomitse hänen taustaansa ja olin edelleen valmis kuuntelemaan. Kannustin häntä viettämään aikaansa kavereidensa kanssa, maalaamaan ja kirjoittamaan, tekemään kaikenlaista mikä saisi hänet hyvälle mielelle. Loppusyksystä hän pyysi, ettemme enää olisi yhteydessä. Viikko, pari tämän jälkeen sain kuulla hänen tehneen itsemurhan. Edelleen halusin nähdä itseni auttajana ja pelastajana, mutta tässä tapauksessa epäonnistuneena. Koin menetyksen henkilökohtaisena pettymyksenä, mutta toisaalta pidin tytöstä paljon. En vain enää kuvitellut loppuvaiheessa, että meistä koskaan tulisi mitään muuta kuin ystävät.

Vain reilu puoli vuotta tästä ja olin periaatteessa samassa tilanteessa, auttajana. Läheisriippuvuus ja auttamishalu ovat tuhoisia ihmiselle itselleen. Se on hieman samanlaista kuin alkoholismi, jossa turvallisuuden tunne tulee jostain, joka ei tuomitse. Helposti ihminen hairahtuu ajattelemaan myös niin, että kun toisia ihmisiä auttaa, auttajia ei myöskään voida tuomita. Vilpitön auttamishalu voi kuitenkin johtaa johonkin vähän toisenlaiseen lopputulokseen kuin itse toivoisi. Kantapään kautta olen oppinut, että elämässä on aina ajateltavaa itseään ja omaa jaksamistaan ennen muita. On kyseessä oma puoliso, lapset, ystävät, kaverit tai vieraat ihmiset. On aina helpompaa tuntea tai kuvitella auttavansa muita, mutta tosiasiassa ihmiset tekevät aina päätöksen omasta elämästään, jokaisella meistä on vastuu omasta elämästämme. Isäni teki oman valintansa, samoin itsemurhan tehnyt nuori nainen, samoin exäni. Kaikki virhearviointini ja kuvitelmani ovat puolestaan minun pääni aikaansaannosta. Minä olen itse vastuussa hyvin- ja pahoinvoinnistani. Jos joku haluaa auttaa minua, sen on ensisijaisesti oltava minä itse, muuten mistään avusta ei ole hyötyä.

Tällainen ajattelutapa voidaan leimata itsekkyydeksi tai itsekeskeisyydeksi, mutta kiistämätön fakta on, että jos auttaja ajaa itsensä loppuun ja kuluttaa kaikki voimansa henkilökohtaisten valintojensa takia tai, koska pyrkii aina auttamaan muita ennen itseään, kohta ei ole voimia auttaa. Jos halutaan pysyvämpää tulosta, ihmisen on oltava tasapainossa ja hyvässä kunnossa. Silloin on huomattavasti paremmat mahdollisuudet jaksaa pidempään ja olla avuksi. Toisaalta tietysti herää kysymys, mihin pisteeseen asti silloinkaan tulisi auttaa muita. Teen vapaaehtoistyötä ja sekin saattaa johtua oman työn aliarvioinnista, huonosta itsetunnosta. Kaikella auttamisella ja ilmaiseksi tekemisellä on rajansa, kuten ihmisen henkisillä ja fyysisillä voimilla on rajansa. Suuri haaste on, että ihminen itse ymmärtää rajansa ja toisaalta sen, mikä on hänelle itselleen järkevintä kussakin tilanteessa. Tunne itsesi, ennenkuin uskot tuntevasi muut; auta itseäsi ennenkuin uskot auttavasi muita.