Olen ihastunut, eikä tunne ole yksinkertainen tai täysin positiivinen. Etäisyys ja toisen ihmisen kaipuu saavat minut voimaan hetki hetkeltä sekavammalta, vaikka tiedän, että se menee ohi. Tunne on selvitettävä, osattava antaa ajan kulua ja toisen ihmisen elää omaa elämäänsä. Ihastuminen ei sinänsä ole vielä erityisen kahlehtiva tunne. Lähinnä se vain kahlehtii tai yhdistää ihastujan itsensä ihastuksen kohteeseensa. Jos ja kun toinen ihminen on ainoa ihastunut, siitä on tiedossa vain sydänsuruja.

Elämäntilanne vaikuttaa molemmilla osapuolilla. Olen tehnyt muuttoa vuoden eikä mitään varmuutta ole oikeastaan mistään. Toisen puolesta voisin kirjoittaa, mutta omaan tilanteeseen paneutuminen yleensä auttaa ymmärtämään paremmin se, millä 'maalla' itse seisoo. Työprojektin jälkeen olen taas uudessa elämäntilanteessa, haen koulua, asuntoa tai uutta työtä. Asun tällä hetkellä ikäänkuin varastokopissa, enkä voisi kuvitella kutsuvani ketään tänne, ellen heittäisi ryjää pois ja siivoaisi tätä lähes tyhjän varastokopin näköiseksi. Joitain kavereitani täällä on käynyt, mutta olen ottanut vieraita vastaan hyvin harvakseltaan. Nämä olot luonnollisesti vaikuttavat mielialaani. Enkä ole ehkä juuri siksi edes ajatellut tutustuvani yhtään paremmin kehenkään naiseen - tai mieheen. Näemmä vain sitä joskus unohtaa pitää kiinni suunnitelmistaan, ne muuttuvat.

Omassa tilanteessani on vielä sekin puoli, että olen ajatellut maisemanvaihtoa. Siksi minua ei rajaa millään tavalla tunnepuolisesti se, missä kaupungissa tapaan ihmisiä tai missä majaani kulloinkin pidän. Jos tunteiden mukaan menisin, taitaisin siirtyä pääkaupunkiseudulle. En kuitenkaan ole varma haluanko vielä luopua omasta, itsenäisestä kodistani ja uuden elämän aloittamisesta. Toisaalta olisiko oma elämäni ja itseäisyyteni mennyttä, jos jossain toisessa kaupungissa olisikin ihminen, jonka luona voisi viettää viikonloppuja ja lomia?

Ehkä kaikki vain tulee itselleni liian äkkiä ja tunnen, että ehkä se kaikki tulee toiselle liian äkkiä (vaikkei sekään poisluettu mahdollisuus voi olla). Millaisiin toimenpiteisiin sitten pitäisi ryhtyä kun ihastuu? Ilmeisesti niihin samoihin, mihin aina. Jos ihastus on molemminpuolista yleensä ihastuneet kohdistavat omat halunsa ja toiveensa toisiinsa, jolloin he ovat toistensa toiminnan keskipisteessä. Ihastuksen laadusta, tasosta ja syystä sen sijaan heillä ei voi olla paljoakaan tietoa. Molemminpuolinen kiinnostus alkaa vaatia ajan myötä molemmilta uhrauksia. He antavat toisilleen aikaa, peruvat alkuperäisiä suunnitelmiaan toistensa vuoksi tutustuakseen paremmin. Sen sijaan tilanteessa, jossa molemmat ovat epävarmoja, lienee ainoa vaihtoehto antaa tunteen hiipua. Se on taloudellisempaa tunteiden ja ihmisen itsensä kannalta antaa tunteiden "kuolla". Jos jotain syntyy ajan kanssa, niin käy - jos ei, niin ei.

Hämmentävää tilanteessa onkin se, miten mielellään sitä haluaisi sanoa toiselle ihmiselle, mitä tuntee. Ajan kanssa yleensä alkaa jankata niitä samoja sanoja, jolloin viestintä hieman hyytyy ja yksipuolistuu. Lienee tärkeää ainakin vihjata, missä sitä tunteidensa kanssa on, mutta onko mieltä odottaa toisen vastaavan tunteisiin juuri niin kuin itse toivoo? Harvemmin kuitenkaan me ihmiset edes tunnemme samalla tavalla, vaikka käyttäisimme tunteistamme samoja sanoja. Ja vaikka olisimme yhdessä ja tietäisimme pitävämme toisistamme, emme siltikään voi koskaan tietää täsmällisiä syitä, miksi toinen meistä tosiasiassa pitää, koska harvemmin itsekään olemme kaikkien tunteidemme syistä selvillä. Vielä mieluummin kaiken selittelyn jättäisi pois ja pitämisen osoittaisi omalla käytöksellään, kahdenkeskisessä kanssakäymisessä. Kun ihmisten välillä on etäisyyttä, ei ole oikeastaan mitään luontevaa tapaa kuitenkaan ilmaista tunteitaan käytöksellään.

Olen vähemmän käsitellyt omia ihastumisentunteitani tai "rakkauttani". Kirjoittaessani runoja ja laululyriikoita, en ole koskaan kirjoittanut vaaleanpunaista rakkaushömppää. Yleensä tekstit ovat sävyltään pikemmin synkkiä. Rakkaus on minulle toisaalta vieras maailma, toisaalta se on pelottava. Olen nähnyt läheltä liian paljon epäonnistumaan tuomittuja suhteita, liikaa ristiriitaisia tunteita rakkauden rinnalla. Sanat eivät merkitse tunne-elämässä mitään, vaikka ihmiset kaipaavat kuulla niitä "oikeita" sanoja. Perheessäni rakkaudentunnustukset ja nyrkiniskut kuuluivat aikanaan kiinteästi yhteen. Sellaista rakkautta minun on vaikea ymmärtää, joka kumpuaa omasta ahdistuksesta ja aggressioista.

Niin hullua kuin se on, kaipaan häntä, hänen seuraansa ja halaustaan muutamien tuntien yhdessäolon. Minulle on tärkeää kuulla, että hän haluaa olla ystävä tai kaveri, mutta epäilyttää se, mitä se käytännössä tarkoittaa. On selvää, että 'haluta olla jotain' on eri asia kuin 'olla jotain'. Se vaihtelee aika rajusti, miten ihmiset - kukin ihminen - käytöksessään ilmaisee haluaan. Kumpikin meistä tekee omat valintansa pidemmän päälle, eikä ehkä tällä hetkellä ole vielä aika tehdä päätöksiä. Voi käydä niinkin, että hän alkaa tuntea olonsa niin hyväksi itsenäisempänä, ettei vierelleen mitään miehenkörilästä halua hetkeen päästääkään. Sama tietysti pätee tietysti itseeni. Mutta kyllähän se toisen ihmisen kaipuu kuuluu hyvin perimmäisenä ihmisluontoon.  Eri asia sitten on, ketä kohtaan tai kenen luokse lopulta alkaa sitä kaipuuta tuntea.

Elämä on kovin monimutkaista maailmassa, jossa on niin paljon ihmisiä ja vaihtoehtoja. Paluuta vanhoihin tapoihin, pienyhteisöihin lienee turha odottaa. Intiassa nuoria pareja naitettiin ja heitä edelleen naitetaan. Vanhemmat tekevät valinnan ja kaksi vierasta ihmistä kohtasi, oppiakseen rakastamaan toisiaan. Kun valinnanvaihtoehtoja on enemmän, ihmisillä on taipumus etsiytyä oikeiden ihmisten luokse erehdysten kautta. Joillain käy kerralla hyvä säkä, toiset eivät koskaan opi. Kumpaanhan kastiin minä kuulun? Toivottavasti välimuotoon, niin ainakin toivoisin. Jotain jo olen oppinut, mutta ihmissuhteissa ja parivalinnoissa lienee aina uutta opittavaa.

Mikä tekee koko asiasta vain entistä sekaisemman on uskoni siihen, että ihminen muodostaa itse tunteita. Kaipaan toista ihmistä vierelleni. Saatan hyvinkin pitää ihmisistä - melkein kaikista pidänkin - mutta silti annan itselleni luvan alkaa tuntea. Motivoin tunteeni ja saatan vastoin parempaa tietoani muodostaa toisesta ihmisestä ylipositiivisen mielikuvan. Näin voi käydä. Tosin olen sen verran tietoinen, etten kuvittele olemassa mitään yli-ihmisiä tai maailman täydellisimpiä naisia. Ajatukseni ja tietoisuuteni vaikuttavat väjäämättä siihen, mitä alan tuntea ja miten rajusti. Aivan samalla kuin pelon kohdalla. Niin kauan kuin jokin asia on minulle vieras, tuntematon, saatan kokea sitä kohtaan hyvinkin voimakasta pelkoa. Kun siitä tulee minulle tuttu, siitä tulee samalla osa luonnollista elämää ja pelko saattaa muuttua joksikin toiseksi tunteeksi. Niin kauan kuin toinen ihminen on vieras, häntä kohtaan voi tuntea todella voimakkaita tunteita. Kun mysteeri katoaa, tilalle voi alkaa kehittyä toisenlaisia tunteita. Olen tästä tietoinen ja siitä syystä olen pikemmin vain avoin erilaisille ihmisille ja pyrin vain ymmärtämään heidän motiivejaan ja persoonallisuutaan.

Oma tunnevyöryni on itselleni kiintoisa tutkimuskohde. Toisille se saattaa vaikuttaa pelottavalta, mutta samojen perustunteiden kanssa meistä jokainen painii. Koetan ja pyrin olemaan tietoinen tunteistani. Ajatukseni vuoryvät kun pyrin ymmärtämään miksi ne tunteet tulevat ja, mitä niiden kanssa tulisi tehdä. Usein ihmiset heittäytyvät tunteiden aallokkoon ja pettyvät enemmin tai myöhemmin. Siellä samassa lammessa itsekin purskutan.