Monet ihmiset uneksivat taiteilijan ammatista, taiteilijuudesta. Se on jotain, missä ihminen saa luoda ja toteuttaa itseään vapaasti. Usein taiteilijuuteen liitetään kuitenkin myös muita arvoja. Luomisen tuskaa ja toisaalta menestyspaineita lievitetään milloin milläkin konsteilla. Alkoholi ja muut päihteet ovat olleet historiassa merkittävässä roolissa luomisessa. Liekö niin, että jumalatkin tuhersivat meidät ihmiset kännipäissään.

Opiskellessani ensimmäistä kertaa edes jotain vähän taiteellisempaa Keski-Suomessa tunsin itseni kaikesta ulkopuoliseksi. Kirjoittajat ja muusikot tuntuivat jakautuvat nopeasti arvioiden kahteen, täysin eri leiriin. Ensimmäisessä leirissä luominen oli osa jonkinasteista rituaalia. Luomisen ohella tehtiin selvästi jonkinlaisia puhdistautumisrituaaleja, joihin liittyi keskiviikkoinen bailausilta, kännit ja mahdollisesti jotain muuta. Ihmiset ovat tietysti yksilöllisiä, joten kaikki eivät käyneet päästämässä höyryjä ulos joka keskiviikko tai vetämässä kaatokännejä. Mutta se kuului osana rituaalia ja joillain oli käytössään vielä kovemmat otteet luomisessaan. LSD, amfetamiini tai lähes jokapäiväinen humalatila. Tuntui siltä, että näille henkilöille luominen jopa riippui jossain määrin jostain toisessa sfäärissä liikkumisesta. Kukin tavallaan, mutta tuo työtapa ei ollut välttämättä hedelmällisin ja tehokkain.

Kuuluin itse toiseen leiriin, jossa sen sijasta, että luomisen ohessa oltaisiin vedetty kännit tai puhallettu bailaamalla muuten pahaa ilmaa ulos, käytiin kävelyillä ja pelaamassa salibandya. Jos baarissa oli käytävä niin lähinnä seurana, eikä siellä kovin kauan jaksanut tupakansavun takia olla. Tämä ryhmä lisäksi tuntuu selvästi keskustelevammalta ja avoimemmalta uusille näkökulmille, oppimiselle ja kritiikille. Jos kritiikkiä ei kestä kuin humalassa, mitä siitä seuraa? Tämä joukko olikin melkolailla 'epätaiteilijamaista'. Toki itsekin olen ollut boheemi sillä tavalla, että siivoamiset ja ulkoinen olemus ovat usein jääneet hoitamatta, mutta lopulta ainoa ero ensimmäiseen ryhmään saattaa olla tietty hajuttomuus. Viinan- tai tupakanhaju ei seuraa kilometriä perässä.

Tunsin itseni tuossa oppilaitoksessa ulkopuoliseksi ja minulla alkoi vahvistua oletus siitä, että toisille taiteilijuus on itsessään status. Se on pukeutumista selvästi erilaisiin vaatteisiin, se on poikkeavaa käytöstä ja syy nostaa hieman leukaa ylöspäin. Samoin tuntuivat selvästi hakevan jonkinasteista hyväksyntää tai kunnioitusta taiteellaan. Mutta nämä ihmiset eivät tunnu kovinkaan hyvin hyväksyvän ns. paskan luomista. Tosiasia kun kuitenkin on, että ollakseen taiteilija ihmisen on tehtävä kovaa henkistä työtä. Kritiikkiin täytyy oppia asennoitumaan osana oppimis- ja työprosessia, ei peikkona, joka saattaa romahduttaa kaiken aiemmin tehdyn "tärkeän" työn. Kun tekstit ja työt menevät julkisuudessa arvioitaviksi, tilanne on vielä toisenlainen. Silloin täytyy oppia sivuuttamaan suurin osa palautteesta ja pyrkiä pitämään suhteita niihin, joilta saa rakentavaa palautetta ja, jotka sittenkin saattavat nähdä asiat hyvin jyrkästi toisella tavalla.

Minä en halua olla taiteilija, enkä halua edes nähdä itseäni sellaisena. Uneksin taiteilijuudesta yläasteella ja lukiossa, mutta sittemmin mielikuvani taiteilijuudesta ovat romuttuneet. Lisäksi sanaan sisältyvä arvolataus on suoranaista egopullistelua. Onkin eri asia kertoa, mitä elämässään tekee. Jos ihminen on kirjailija, hän todennäköisesti kirjoittaa; tanssija tanssii; muusikko säveltää, laulaa tai soittaa kitaraa. Siinä missä taiteilija on lähinnä arvonimi, jälkimmäiset, tekemiseen viittaavat käsitteet kertovat ammattimaisesta tekemisestä.

Miten helposti sitten noita käsitteitä tulisi ylipäätään käyttää. Jos luonnehtii ammattimaista tekemistä tässä yhteiskunnassa, niin silloin se melkein tarkoittaa sitä, että jos 'taiteilija' kokee olevansa säveltäjä, hänen pitäisi ansaita sävellystyöllään. Siihen asti hän säveltelee eli harrastaa säveltämistä. Samoin kirjoittaja voi joko kirjoittaa elääkseen tai kirjoitella. Yksi haaveeni on ollut kirjoittaa ammattimaisesti, työkseni. Siihen saattaa silti olla vielä pitkä matka, että ansaitsisin elantoni kirjoittamisella. Siksi teen työkseni muita asioita, jotka nekin limittyvät jollain tavalla tähän 'taiteilijuus'-genreen. Tapaan elokuvaohjaajia, -tuottajia ja näyttelijöitä. Jokainen heistä on omanlaisensa persoona. Toiset ovat boheemimpia ja toiset ovat selvästi työläisiä, joille on tärkeämpää tehdä työkseen jotain, mistä he yksinkertaisesti saavat tarpeeksi nautintoa ollakseen vaihtamatta nautintoaan johonkin toiseen.

Kirjoittajana minulle kirjoittaminen on rakkaus. Se ei ohita ihmissuhteita tai baarikäyntejä, mutta se on minun tapani olla olemassa, hengittää ja ilmaista itseäni. Jos en olisi aina valmis kirjoittamaan, unohtaisin itsestäni jotain oleellista. Siksi koen usein baarikäynnit, dokailut, bailaamiset sun muut pitkälti ajanhukkana. Toki se maailma on tunnettava siinä missä kaikki muu tässä maailmassa, eikä ole yhtään huonompi idea vetää kaikkea ja kirjoittaa myöhemmin aiheesta kokemuspohjainen kertomus siitä, mihin sellainen elämäntyyli voi johtaa. Se on sitten eri asia, vaikuttaako sellainen kertomus positiivisesti vai negatiivisesti. Itse olen valinnut toisenlaisen tien, jossa ihmisten seura ja heidän tarinansa voivat näytellä huomattavasti suurempaa roolia kuin haluni heittää vapaalle. Jokainen sisäänhengitys voi tuoda mukanaan jotain uutta kerrottavaa, kunhan muistaa pitää mielen, korvat ja silmät avonaisina.

Mitä vielä tulee niihin, jotka käyttävät alkoholia, tupakkaa tai muita päihteitä. Minulle se elämäntyyli on vieras, mutten tuomitse sitä. Tärkeämpää on havaita se, että sille on syynsä ja tarkoituksensa. Aika usein ihmiset haluavat niin kovasti olla jotain muuta kuin he perimmiltään ovat. He hakevat välinpitämättömyyttä ja kovuutta, jotta heidän egonsa selviäisi ryöpytykseltä, jotta he saisivat - kuten uskonsodissa - pitää oman elämän- ja ajattelutapansa. He ovat herkkiä maailmalle ja saamalleen palautteelle. On helpompaa sulkea siltä korvat kuin luottaa tekemiseensä niin paljon, että etsii kaikesta rakennusaineita jollekin uudelle. He voivat itse omasta puolestaan kertoa, mitä he pelkäävät niin paljon, että heidän täytyy välillä tehdä 'puhdistautumisrituaalejaan', jonkun useammin kuin toisen ja kovemmilla aineilla.