Viime ajat olleet ainakin jossain mielessä hektisiä. Viimeiset kolme päivää vietin Helsingissä isonlaisessa kokouksessa, jossa käsiteltiin monia erilaisia ongelmia yhteiskunnissa.

Aasia ja Eurooppa ovat selvästi kaksi eri maailmaa. Vaikka ihmiset ovat samoja kaikkialla, mielipiteet ja uskomukset vaihtelevat aika rankasti laidasta laitaan. Siksi viestintä on kenties haasteellisinta mitä voi olla, muttei toki sovi unohtaa ihmisen omaa vastuutaan itsensä (väärin)ymmärtämisestä. Kun viesti vielä lähtee aina lähettäjältä, saattaa muokkautua matkalla tai se muokkautuu jo viestintähetkellä joksikin toiseksi ja vastaanottaja vielä tulkitsee sen omista lähtökohdistaan, kykyjensä mukaan, niin miten viestintä voi ylipäätään toimia.

Kiina on ainakin toistaiseksi kommunistinen valtio. Se on lisäksi melko suljettu yhteiskunnassa, jossa ihmisiä pyritään vääntämään tiettyyn muotoon. Voidaan puhua siitä, miten valtiota muodostetaan yhden kielen, yhden uskonnon ja yhden kansan alle. Silti useimmat valtiot ovat monikielisiä ja -uskontoisia. Kiinassa ongelma on kuitenkin ilmeinen, vaikka ulospäin maa näyttäisi hyvinkin kiintoisalta ja esitteet ovat kauniita. Sain käsiini kirjan, jossa kerrotaan Kiinan Tiibetistä. Jo ensimmäiset perustiedot ovat oikein tai niitä on vääristelty ja herää kysymys: kuka on tämän historian kirjoittanut ja ketä varten? Viestintähetkellä Kiina on viestin lähettäjä ja viestiä on tarkoituksellisesti muokattu johonkin tarkoitukseen. Jos vastaanottaja taas odottaa, että kyseessä on puolueeton viesti tai, että se on lähtökohtaisesti totta, koko viestintäjärjestelmä perustuu harhalle.

Hallitustenkaan virallinen kertomus ei vastaa aina todellisuutta. Sen sijaan kun tulkintatilanteessa tulkitsija on vain vastaanottamansa tiedon varassa, siitä voi tulla hänelle totta. Kun taas tulkitsijoita on useita propagandistinen, valheellinen tieto muuttuu yleiseksi totuudeksi. Tätä keinoa on käytetty ihan tarpeeksi pitkään ja melko usein poliittisista syistä. Ratkaisu ongelmaan voi olla vain siinä, että ihmisille tarjotaan tarpeeksi tietoa muodostaan oma käsityksensä asioista. Se on kuitenkin mahdotonta niin kauan kuin tietty uskomusjärjestelmä, olkoon se kristinuskoa tai kommunismia, pidetään toista parempana. Vielä pahemmin metsään mennään kun usko sekoittuu politiikkaan. Silloin kyse on lopulta vain siitä, kuka saa äänensä kuuluviin oman asiansa eteenpäinviemiseksi. Valtapyrkimykset eivät luo hyviä kombinaatioita ja silloin mennäänkin siihen, että painatetaan historia uusiksi, kuten Kiinan hallitus erityisesti Tiibetin osalta tekee.

Informaatiotulvassa ihminen onkin aika hakusessa. Intian adivasien kohdalla tilanne kärjistyy. He ovat alkujaan tulleet loistavasti toimeen itsekseen. Kun sitten heidän asuinmailleen on alkanut virrata ulkopuolisia ja tuoda mukanaan ongelmia, on alkanut ilmestyä myös niitä ulkopuolisia, joilla on tarjota ratkaisu niihin. Kun ongelmat ovat monisyisiä, myös ratkaisuja voi olla monia ja jokainen ulkopuolinen taho on alkanut neuvoa heitä tekemään eri tavalla, niin miten tarkalleen pitäisi toimia. Lopulta kaikkien neuvojen ja kaiken tiedon keskellä adivasit ovat hukassa. He eivät osaa enää päättää omista asioistaan ja kaupan päälle sitten ulkopuoliset tuovat neuvojensa ohella uhan: "jos ette tee näin, kuolette!" Voikin olla, että joissain tilanteissa kuolema tulee, koettaa asiat tehdä sitten millä tavalla tahansa. Ja mitä ja kuinka oikeaa tietoa heille annetaan? Jokaisella on kuitenkin oma tapansa uskoa ja valita. Minun tapani voi olla oikea omalla kohdallani, mutta jos minun pitäisi neuvoa adivaseja, voi olla, etteivät neuvoni parantaisi tilannetta yhtään. Siksi se onkin nimenomaan vastaanottajan, tässä tapauksessa adivasien, asia pyrkiä löytämään oma tiensä ja tulkintansa.

Viestintä on valtaa. Viestijä käyttää valtaansa suhteessa toiseen. Tästä esimerkkinä äitini, joka on soitellut minua lukuisia kertoja, milloin hyvään aikaan ja milloin ei välttämättä kovin hyvään. Jokainen soitto on minun ajastani pois ja se on minun arkielämäni pirstomista. Tietysti soitot ovat ihan hyvä ja yhteydenpito ihmisiin on hyvä asia, mutta se on muodossa tai toisessa vallankäyttöä ja viime kädessä, räikeimmillään silloin kun se alkaa vaikuttaa vastaanottajan valinnanvapauteen ja ajankäyttöön. Minä olen ollut monesti vastaanottajana alisteisessa asemassa suhteessa äitiini nimenomaan siitä syystä, että hänen tilityksensä ja muut ovat alkaneet vaikuttaa omaan ajankäyttööni ja rajoittamaan vapauttani. Sama asia toimii käytännössä kokouksissa, väittelyissä ja politiikassa. Ihminen tai kanta, joka saa eniten aikaa tai tilaa, on lopulta vallassa.

Kiinassa on menty yhden totuuden suuntaan jo pitkän matkaa. Yksi totuus on saanut kaikessa viestinnässä tilaa ja sille annetaan tilaa. Olisikin hauska tietää, miten kommunistisesta Kiinasta esimerkiksi Suomeen opiskelemaan lähtevät nuoret alkavat kokea isänmaansa kun saavat enemmän tietoa ja lisäksi valinnanvapautta. Voi olla, että toisaalta tietotulva sekoittaa heidän päätään samalla tavalla kuin adivasien, mutta ajan myötä he alkavat muodostaa itse mielikuvaa kotimaastaan. Mihin totuuteen tai tulkintaan kukin lopulta päättyy on heistä itsestään kiinni, eikä ainoastaan siitä, miten paljon he tietoa saavat.