Jokainen päivä voi olla taistelua elämästä ja kuolemasta, vapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta. Siitä huolimatta, että taistelemme ja tunnumme kovin varmoilta siitä, minkä asioiden puolesta kannattaa taistella, me olemme sisäisessä ristiriidassa. Tiedostamattamme saatamme toimia juuri omien tiedostettujen tarkoitusperiemme vastaisesti.

Oma taisteluni kohdistui erityisesti isääni ja hänen elämäntapaansa vastaan. Isäni alkoholismi ja rahanhankintakeskeisyys, maineteot eivät tuntuneet koskaan miellyttäviltä. Ahdistuin muiden alkoholinkäytöstä ja pyrin hieman sivummalle, jos joku päätti lähteä juomaan. Samoin keskityin tiukasti siihen, että saisin tehdä jotain, mitä itse haluan. En tekisi mitään vain rahasta. Tavoitteet olivat toki hyviä. Mutta taisteluni kohdistui samaan aikaan myös itseeni. En sallinut itselleni alkoholinkäyttöä enkä ansaitsemista rahan vuoksi. Supistin kaveripiirini niihin, jotka eivät käyttäneet ja päädyin olemaan pitkälti itsekseni. Kun sain töitä pyrin tekemään työni hyvin, mutta aina arvostin oman työni lähes ilmaistyöksi. Samaan aikaan kuitenkin minulla oli vuokra maksettavana ja minulla olisi pitänyt olla jotain mitä syödä.

Reagoin reflekinomaisesti siihen, miten isäni eli ja se johti negaatioon. Olisin yhtä hyvin voinut reagoida toisella tavalla. Ehkä siksi, että en arvostanut isääni ihmisenä päädyin toisenlaiseen valintaan, mutta yhtäkaikki, ääripäähän. Toisella puolella olisi ollut valita samanlainen elämäntyyli kuin isälläni oli. Olisiko kumpikaan vaihtoehdoista tehnyt minusta onnellista? Kun painoin erakoituneena ja ilmaista työtä tehden eteenpäin, olin lopulta kaiken aikaa vaarassa polttaa itseni loppuun. Tein toki niin kuin halusin ja toiveeni mukaista oli, mutta se oli silti koko ajan itseäni vastaan. Taistelin tietämättä ja tiedostamatta taisteluni syvempiä merkityksiä ja sen vaikutusta minuun itseeni. Ylevät päämäärät olivat tie kohti itsetuhoa.

On paljon vaihtoehtoja alkoholismin ja absolutismin välillä. Silti jokainen ihminen asettaa joidenkin asioiden suhteen itsensä helposti jonkin negatiiviseksi kokemansa asian vastaiseen ääripäähän. Minulle uskonnosta ja erityisesti kristinuskosta tuli lempi-inhokkini jo hyvin nuorella iällä. Päädyin vastustamaan koko ajatusta organisoituneesta uskonnosta, mutta tunsin vain kristinuskon ja minulla oli sittenkin vertailukohteena vain omat kokemukseni. Kävin kiivaita keskusteluja uskonnoista lopulta silläkin seurauksella, että minun alkoi tulla paha olo. Asia tuntui minulle niin henkilökohtaiselta ja tärkeältä, että minulla oli lähinnä pakonomainen tarve selittää toisen ajattelutapa vääräksi ja musertaa se.

Olin kristinuskon vastustaja. Nimitin itseni ateistiksi. Toki olin kiinnostunut myös muista uskonnoista ja koetin jotenkin hahmottaa itseni eri uskontojen kentässä. Ateistina katsoin asiakseni tietää, mikä on jumala, jonka kiellän/johon en usko. Tuossa tapauksessa hyvinkin joku kristitty olisi sanonut ja sanoikin minun kieltävän Jumalan. En varsinaisesti kieltänyt, sillä rukoilin kaikesta huolimatta aina 26-27 -vuotiaaksi. Viimeisen kerran yli kymmenen vuotta sen jälkeen kun olin ensimmäisen kerran nimittänyt itseäni ateistiksi. Mitään sisäistä ristiriitaa en kuitenkaan asian suhteen kokenut. Selitin asian itselleni niin, ettei siitä voi haittakaan olla ja 'mitä, jos...'.

Jälkikäteen ajatellen olin vain yksinkertaisen tietämätön ja täysin omien kokemusteni, uskomusteni ja selitysteni varassa. Taistelin yhtä asiaa vastaan ja se vaikutti väistämättä jollain tavalla minun tasapainooni, mielentilaani sekä jaksamiseeni. Kulutin itseäni monella saralla loppuun mielestäni tärkeiden asioiden puolesta ja niitä negatiivisia kiihokkeita vastaan. Alkoholismi ja uskonnot ovat minulle edelleen tärkeitä, mutta olen menettänyt kiihkoluonteen.

Minulta voi aivan vapaasti kysyä, että jos ei jotain asiaa vastaan taistele, niin eikö silloin hyväksy sen asian? Tai peräti niin, että jos et esimerkiksi tuomitse pedofiliaa, niin etkö silloin hyväksy sen? Tämä on kaksipiippuinen kysymys, jossa täytyy olla hyvin tarkka sanojen kanssa. Vaikka en taistelisi aktiivisesti pedofiliaa vastaan en kuitenkaan hyväksy pedofiliaa, vaan hyväksyn sen asian tilan, että pedofiliaa on olemassa. Ihmiset ovat sairaita ja sairastuttavat toisia. Se on jotain, mitä en hyväksy.

Silloin taistelun kohteena ei ole alkuunkaan pedofilia vaan asia, jolle minä en henkilökohtaisesti voi mitään: ihmisten mielenterveys. Olen vastuussa vain omasta mielenterveydestäni, en muiden. Toki pedofiliassa on myös toinen puolensa. Sillä siinäkin on kahden ihmisen psyykestä kyse, eikä ole syytä katsoa vain rikosoikeudellisesti teoistaan vastuullista pedofiiliä. Toisella puolen on pedofiilin uhri, jonka psyykkinen piina saattaa jatkua vuosikausia tai todennäköisemmin vuosikymmeniä. Osa uhreista ei toivu koskaan ja osa heistä taas ahdistuksissaan päätyy samoihin toimintakaavoihin kuin heidät uhriuttaneet pedofiilit.

Itselleni on vaikeaa joskus ymmärtää alkoholinkäyttöäkin, mutta käytön tuomitseminen saisi minut uskomaan oman näkökulmani oikeellisuuden ja hämärtäisi kykyni ymmärtää edes vähän. En näe tarpeelliseksi aina moittia ihmisiä heidän alkoholinkäytöstään. He eivät tarvitse minun tuomioitani. He tekevät oman valintansa ja, kuten aina, ihmiset joko oppivat virheistään tai kuolevat niiden vuoksi. He tuomitsevat pahimmillaan itse itsensä, eivätkä vain he, mutta sama pätee meistä jokaiseen. Onko syytä menettää yöunensa, tasapainonsa ja terveytensä taistelussa, jolle ei yksittäinen ihminen voi yhtään mitään?

Toinen ja kenties parempi vaihtoehto olisikin saada ihmiset yhtymään taisteluun. Uskontoja vastaan kuin Hitler nosti rintaman juutalaisuutta vastaan. Aina rintamatkaan eivät ole oikeassa. Kyse on silloin siitä, kenen totuuteen ja ajattelutapaan nojataan. Kenenkään ei pitäisi menettää tietoisuutta omista ajatuksistaan ja kokemuksistaan. Ihminen voi olla sittenkin vain yhtä sairas kuin yhteiskunta on. Yhteiskunta on sairaiden ihmisten summa. Miten koota yhtenäinen ja terveyden puolesta taisteleva rintama? Ehkä tässä taistelussa on aina unohdettava poliittiset tavoitteet ja keskityttävä vain salaisuuden verhojen poistoon, kulissien riisumiseen. Taistelussa ihmiskunnan tulevaisuuden puolesta jokaisen tulisi uskaltaa näyttää todelliset kasvonsa ja oppia olemaan tuomitsemaan itsensä. Sillä tuomitsevat ihmiset sittenkin tuomitsevat myös itsensä. He rajaavat omia mahdollisuuksiaan tiedostamattamasti aivan samalla tavalla kuin minä rajasin omaa elämääni iskeytymällä kristinuskon ja alkoholinkäytön hermoon. Päädyin mihin päädyin: unettomuuteen ja burn-outiin. Onneksi sentään hyvän asian puolesta.