Tapahtumajärjestämisen onni ja autuus on viikko jolloin alkaa tapahtua. Valitettavasti se on viikoista ehkä rasittavin ja toisaalta lepääminen saattaa olla todella vaikeaa. Kun sitten uni on vähäistä, ruokailut unohtuvat, niin se vaikuttaa väistämättä myös ajatuksiin ja psyykeen.

Viime yönä iski jonkinasteinen paniikkikohtaus. En tiedä mistä se tuli, miksi se tuli ja, miten kävi kuin kävi. On jotenkin outoa ajatella, että tämän viikon jälkeen olen käytännössä työtön. Kaikki jälkityöt on toki tehtävä, mutta käytännössä tämä projekti on sitten tässä. Sitten on aikaa miettiä taas uudelleen asioita. Tämän viikon hullunmyllyssä täytyy mennä loppuun asti, vaikka täytyy sanoa, että tänä aamuna lirautin pari kyyneltä paidalleni. Ahdisti.

En tiedä, miten tämä kaikki vaikuttaisi lähimmäisiini. Äitiini en jaksa pitää minkäänlaista yhteyttä ja itseasiassa ahdistaa vain enemmän kun hän tuntuu stressaavan myös siitä, että kaikki tapahtuu ajallaan. Se on minun vastuullani ja hyvä tarkoitus äitini kohdalla saattaa lähinnä vain kääntyä keskittymistä herpaannuttavaksi, eikä tuloskaan silloin ole lainkaan välttämättä aivan niin hyvä kuin minä tai äitini toivoisi. Mitä se ylipäätään ketään auttaa, että joku toinen alkaa stressata minun asioillani?

Mietin tänään, miten paljon se on auttanut, että lähellä on ollut yhteistyökumppani. Tai edes joku, jonka kanssa voi jakaa asioita, puhua ja purkaa. Täytyy sanoa, että sellaiselle ihmiselle olisi tällä hetkellä tilaus. Viime vuonna olin tässä vaiheessa itseasiassa vasta eroprosessin alkuvaiheessa. Sen aikaisia tunnelmia on vaikea palauttaa mieleen, mutta luultavasti mitenkään hehkeää tuskin oli. Nyt koetan vain pitää pääni kasassa. Työlistalla on edelleen lukuisia asioita ja tuntuu kuin kaiken joutuisi jälleen opettelemaan alusta. Olenko unohtanut jotain? Kehen minun vielä piti ottaa yhteyttä? Onko kaikki ihmiset ja tavarat paikalla ajoissa? Paniikki hiipii puseroon, vaikka sitä koettaa lähinnä tyynnytellä itseään, kuten aiempina vuosina. Tässä vaiheessa ehkä voi vielä jotain tehdä, mutta parin päivän päästä on myöhäistä ja sen jälkeen kaikki on "Herran haltuun."

Ehkä se onkin hyvä muistaa, että elämässä, kuten tapahtumajärjestämisessä monet asiat ovat melkolailla ihmisistä riippumattomia. Tekee asiat hyvin tai huonosti, lopputulos saattaa olla ennakko-odotusten vastainen. Taas huonollakin panoksella saattaa joskus yllättää itsensä. Silti se tuskin tekee pahaa, että tekee parhaansa. Siihen olen pyrkinyt. Syteen tai saveen.

Itseäni häiritsee kuitenkin suunattomasti se, miten kaikesta kokemuksesta ja itsetietoisuudesta huolimatta sitä huomaa alkavansa toimia jollain tavalla hullusti. Tuskin ketään loukkaan, mutta alan vain toimia omituisella tavalla, itselleni vieraasti. Lopulta pyytelen olemassaoloani anteeksi, vaikka olen vastuullisessa asemassa. Pitäisi vain runnoa asiat läpi ja olla nöyristelemättä, vaan helpommin sanottu kuin tehty. Olisi vain niin mukava pysyä aina yhtä pirteänä, iloisena, hyväntuulisena, hauskana, puheliaana ja ties mitä. Kuitenkaan ihminen ei ole kone - minäkään en ole. Monet asiat vaikuttavat siihen, miltä minusta tuntuu enkä millään pysty vaikuttamaan kaikkeen. Sitten kun hiljalleen palaset joko loksahtelevat paikalleen tai irralleen, siinä vain koettaa ymmärtää, mitä tapahtuu. Tässä tapauksessa en täysin pysty ymmärtämään, mutta paineensieto, väsymys, omituinen päivärytmi, sekavat tunteet jne. varmasti kukin vaikuttavat siihen, miten tällä hetkellä toimin.

Ja pyydän anteeksi olemassaoloani.