Mitä työnteko minulle merkitsee? Olen ollut vuosia työttömänä, sukulaiset katsovat nenänvarttaan pitkin ja aina on selitettävä sukutapaamisissa, työvoimatoimistossa ja töihin hakiessa, mitä teen, olen tehnyt tai ollut niin pitkään tekemättä mitään.

Kaipaan työntekoa. Niin outoa kuin se on, kaipaan sitä todella. Sen sijaan minulle on äärimmäisen vaikeaa elää ns. normaalin työpäivärytmin mukaan kahdeksasta neljään. Olen vuosi saanut aika vapaasti itse valita työpäivieni alkamisajan ja pituuden. Niin kauan kuin nautin työstäni ja se työympäristö motivoi minua työntekoa voi pitää harrastuksena. Sillä erotuksella, että siitä saa palkkaa.

Kun olin aikanani radiossa töissä saatoin jäädä perjantaisin oleskelemaan työpaikalleni myöhäiseen iltaan. Olin viimeisen toimittajan kanssa sulkemassa ovia ja sammuttamassa laitteita. Nyt kun olen järjestänyt tapahtumaa neljänä vuonna teen viimeisinä päivinä töitä jotakuinkin sellaisella päivärytmillä, että herään yhdeksältä, alan välittömästi töihin, saatan unohtaa ruokailut sun muut päivällä, mutta jossain välissä syön, otan ehkä pienet torkut ja lopetan työt joskus yhden, kahden aikaan yöllä. Jos ottaa huomioon normaalin työpäivärytmin, uskoakseni kaikki pitämäni tauot jäävät vielä minimitaukojen alle. Eli käytännössä saatan tehdä 16-tuntisia päiviä.

Kun sitten kerron tekemisistäni ja työstäni, kuulijat harvemmin ymmärtävät. Silti ihmisiä tuntuu kiinnostavan, mitä se toinen ihminen tekee. Jos työ on nimikkeeltään tuttu ja palkka kohdallaan, osa alkaa arvostaa työntekijää aivan toisella tavalla. Jos taas työ on hieman vieraampi, kenties luovempi ja palkka mitä sattuu, niin itseasiassa koko arvostuskysymys nousee työntekijästä itsestään. Minä arvostan työtäni, vaikka olen yleensä kunkin projektin jälkeen ihan puhki, hetken aikaa haluan vain olla ja levätä, palata hiljalleen normaalirytmiin. Jokaisen tapahtuman jälkeen lisäksi olen melkein hoen itselleni, että tämä jäi kyllä viimeiseksi kerraksi, mutta aina palaan töihin ja hoidan hommani niin hyvin kuin osaan. Joka vuosi, jokainen tapahtuma on oma haasteensa minulle ja se motivoi jatkamaan, vaikka palkka olisi huonompi. Silti toivoisin, että minulla olisi varaa vähän muuhunkin kuin aivan perustoimeentuloon. Haluaisin tehdä osan vuotta kunnon palkalla työtä, mutta työnhaku on aivan toinen projektinsa.

Olenko siis lopulta työtön omasta halustani, laiskuuttani vai onko syitä jossain muuallakin? Tunnustan menettäneeni jossain määrin motivaatiota työnhakuun. Viime vuoden tapahtumajärjestämisen jälkeen jätin tietoni viiteen rekrytointiyritykseen, lähetin työnhakupapereita ueampaan paikkaan ja hain vielä työharjoittelijaksi tutun firmaan. Lopputulos oli: sain yhden haastattelupyynnön kiinteistönvälittäjän paikkaan (minua ei valittu ja täytyy sanoa, että työ olisi minulle jotakuinkin vääränlaista), sain yhden kieltävän päätöksen ja yhdestä paikasta sain kyllä vastauksen, mutta viimeinen hakupäivä ehti mennä kun odotin samaan aikaan vastausta muualta, lopulta päädyinkin lukemaan yliopiston pääsykokeisiin. Yhden yhtä tiedustelua tai vastausta en noista rekrytointifirmoista saanut. Olen jokseenkin väsynyt työnhakuun ja se tietysti vaikuttaa melko kriittisesti siihen, mitä työtä teen. Ensi vuonna kun vielä näillä näkymin vastaavanlaista tapahtumaa ei järjestetä, jota nyt olen järjestämässä, niin minulla on melkein pari vuotta aikaa joko roikkua työttömänä tai hakea toista työpaikkaa.

Luulen, että työttömyyteni ja se näennäinen 'laiskuuteni' on vaikuttanut myös suhteisiini. Jos ja kun työtä tekee vielä kotoa päin niin näyttää siltä kuin roikkuisi koko ajan koneella tekemättä yhtään mitään. Niin kauan kuin lehti ilmestyy, tapahtuma hoituu, asiakkaita on, niin kuitenkin käytäntö osoittaa, että jotain muutakin on tehty kuin lorvittu. Se ei kuitenkaan heijastu heikkoliksaisessa työssä oikeastaan mihinkään.