Sain ensimmäisen stereoni isältäni joululahjaksi joulun alla 1984. Vanhempani olivat edelleen eroprosessissa ja asuimme äidin kanssa ensimmäisessä, yhteisessä kodissamme. Muistan istuneeni haltioissani huoneeni lattialla ihmetellen laitetta. Vaikka stereo oli käytetty ja rätisevä, se oli silti ehdottomasti joulun paras lahja.

Muistan miltä stereo lämmetessään tuoksui ja muistan jotakuinkin ensimmäiset laulut, jotka kyseisellä laitteella nauhoitin C-kasetille. Suomen listaohjelmia ja pian melkein mitä tahansa. Eräs ensimmäisistä lauluista, jonka nauhoitin oli Do They Know It's Christmas Time. Joulun alla laulua soitetaan edelleen radiossa ja siitä tehdään uusia versioita tasaisin väliajoin. Alkuperäisin versio kuitenkin vie minut muistoissa 80-luvulle, se maistuu väkevältä ja kuullessani sen minut valtaa haikeus.

Stereon levysoitin hajoili parin vuoden välein, samoin kasettisoitin taidettiin remontoida pari kertaa. Lopulta ostin omilla kesälomalla hankituilla rahoilla oman stereosettini 80-luvun lopulla. Sen vajaan viiden vuoden aikana, jotka isäni antama stereo minua palveli ehti sattua ja tapahtua. Stereosta kasvoi suuri osa arkeani ja vapaa-aikaani. Se oli kolmas ulospääsytie arjesta leikin ja kirjoittamisen ohella. Tuosta lahjasta kiitin isääni, mutten ehkä osannut arvostaa sitä niinkään ajatuksena, vaan esineenä, joka toimi ulospääsytienä.

Omat stereot hankittuani katkaisin tavallaan yhden siteen isääni. Hän ei enää ollut taloudellisesti auttamassa stereoiden korjauksessa, vaan hoidin itse hankkimani laitteet. Uudet stereot toivat mukanaan muutakin kuin rahdun taloudellista itsenäisyyttä. Musiikinkuuntelutottumukseni alkoivat muuttua ja nautin rätinättömästä, rahisevasta soundista, jota vanha stereo päästi. Aloin kuunnella Radio Mafiaa lähes päivittäin ja musiikillisesti siirryin Music Televisionin musiikkitarjontaan yhä enemmän sekä kaappasin levylautaselle sitä musiikkia, joka toimi minun hiljaisena kapinanani vanhempiani vastaan. Vanhempieni kuunnellessa pitkälti suomalaista ja rauhallista, kenties 60-70 -lukujen suosikkejaan, asetin omalle levylautaselleni Metallicaa, Guns N Rosesia ja Nirvanaa.

Se mitä kuulin, näin ja koin puolestaan vaikutti kirjoituksiini. Uusi musiikki ja stereo vapauttivat minut kirjoittamaan vapaammin. Tekstejä en toki uskaltanut esitellä pahemmin, mutta ne olivat silti osa minun vapauttani. Samalla tavalla kuin tämänpäiväiset tekstit ovat minun ilmaisun- ja sananvapauttani, silloin aloin hiljalleen muotoilla omaa, vaimeaa ääntäni.

Tokikaan isääni ei ole kiittäminen siitä, miten aloin kehittyä, mutta osaksi hänen aiheuttamansa ahdistuksen keskellä hän antoi lahjan, jonka merkitystä sen enempää minä kuin hän osasi etukäteen ymmärtää. Tuolloin muistan vain toivoneeni stereoita/levysoitinta ja toiveeni toteutui. Silloisiin tunnetiloihin on vaikea päästä täydellisesti, mutta pelkkä ajatus täyttää minut haikeudella. Mieleeni saattaa jopa hämärästi piirtyä kuva isästäni silloisissa vaatteissaan, hieman hoikempana kuin kuollessaan ja viikset kasvoillaan. Isä, jonka toisaalta voisi haluta unohtaa, mutta joka tuskin pelkästään unohtamisenhalulla unohtuu.