Läheisriippuvuus leimaa monen ihmisen elämää, myös minun. Olen ainoa lapsi, en lisäksi isäni oli alkoholisti. Äitini on myös läheisriippuvainen ja hän ei kyennyt tekemään nopeaa ratkaisua isäni suhteen, kun isäni kävi humalassa väkivaltaiseksi. Myöhemmässä vaiheessa se johti raiskauksiin ja henkiseen väkivaltaan, huoritteluun ja vähättelyyn. Jollain kumman tavalla äitini tottui jatkuvaan laiminlyöntiin.

Isäni oli ihminen, jolla oli ilmeisiä vaikeuksia ymmärtää tekojaan suhteessa niihin, jotka olivat tunnepohjaltaan häntä lähimpänä. Tulilinjalle joutuivat alati äitini, minä, isäni vanhemmat ja sisarukset. Sen sijasta, että isäni olisi ottanut asiakseen huolehtia suhteistaan meihin, hän saattoi istua baarissa kuuntelemassa ihmisten tarinoita ja otti raskaasti ne tarinat, jotka joku laiminlyöty, hakattu nainen kertoi. Kun vanhempani erosivat, isäni ei kyennyt jättämään äitiäni rauhaan. Yhtäkkiä äidilläni oli enemmän merkitystä isälleni kuin koskaan aiemmin, kolmentoista vuoden avioliiton ja sitä edeltäneen seurustelusuhteen aikana. Isäni oli myös läheisriippuvainen.

Olen kasvanut kahden ihmisen kanssa, joista kumpikaan ei kyennyt seisomaan omilla jaloillaan. Toki he kävivät töissä, ansaitsivat, elivät ns. omaa elämäänsä, mutta silti heillä oli ongelmansa suhteessa ihmisiin. He jäivät molemmat roikkumaan ihmisiin, jotka kokivat tärkeiksi.

Olen kuunnellut ihmisten huolia siitä lähtien, kun vanhempani alkoivat avautua minulle. Olin tuolloin noin 7-vuotias. Sain läheisriippuvuuden äidinmaidosa ja kaupan päälle vanhempani tekivät lapsuudestani terapiasuhteen. Olin heidän henkilökohtainen terapeuttinsa, joka kuunteli aina, eikä koskaan tuominnut. Minun oli todella vaikea alkaa luoda omia ihmissuhteita kehenkään. Tarkkaa syytä on paha eritellä, mutta ehkä näistä syistä lopulta eristäydyin siinä määrin, ettei minulla ollut ystäviä, eikä pahemmin kavereita. Joitain kavereita toki oli, mutta tunnesiteitä minun oli todella vaikea luoda heihin. Sen vuoksi he olivat kaikki minulle ehkä jokseenkin samantekeviä.

Kun aloin tutustua vastakkaiseen sukupuoleen tajusin jo hyvin varhaisessa vaiheessa suhteiden olevan arpapeliä. Ihminen, jonka kanssa päätyisin yhteen saattaisi olla käytännössä millainen vain. Ensimmäiset kaksi suhdetta alkoivat ahdistaa itseäni melko pian, mutta siitä huolimatta olin niissä suhteissa. Jälkimmäisen kahdesta katkaisin itse, koska tunteeni olivat edelleen kiinni ensimmäisessä tyttöystävässäni. Sen jälkeen kaikki alkoikin heittää häränpyllyä.

Valintani eivät olleet todellakaan järkiperäisiä. Tutustuin ihmisiin, jotka osoittautuivat raiskatuiksi, pahoinpidellyiksi, insestin tai pedofilian uhreiksi ja anorektikoiksi. Sain heistä itselleni jonkun, jota saattoi hoivata, psyykata, olla turvallinen olkapää ja kuuntelija. Ensin näytti kuitenkin siltä, että he eivät lopultakaan kyenneet puhumaan vaikeista asioista, saati keskustelemaan niistä. Eikä heillä näyttänyt olevan minkäänlaista aietta selvittää asioita kenenkään muun kanssa kuin minun. Suhteet kariutuivat rytisten.

Viimeiseksi tutustuin naiseen, joka oli poikkeus kaikista. Hän ei kyennyt aluksi tuntemaan tai puhumaan, mutta teimme paljon töitä yhdessä. Olin tukena vuorokauden ympäri ja hiljalleen tunteet saivat luvan. Samaan aikaan minun tunteistani ei ollut koskaan puhetta. Ehkä yksi syy oli se, etten oikeastaan tuntenut mitään. Olin terapeutti, mutta samaan aikaan olin sänkykumppani. Tein kaiken siksi, että välitin ja se oli minusta tarpeeksi.

Ylihuolehtiva äitini puolustelee aina järjetöntä kohlaustaan ja jatkuvia soittojaan välittämisellä. Hän välittää jokaisesta ihmisestä, muttei ole kyennyt välittämään minun tyttöystävistäni. Olen hänen elämänsä kiintopiste, keskiö, pimeässä opastava tähti. Kun mietin omia suhteitani, ehkä on käynyt niin, että olen tehnyt ihmisistä elämäni kiintopisteistä, samalla tavalla kuin äitini on tehnyt minusta.

Kun hiljattain viimeinen tyttöystäväni teki viimein oman ratkaisunsa lähteä luotani, kaikki olisi ehkä ollut puolestani hyvin, mutta minkäänlaisia keskusteluja ei käyty. Se on ehkä ainoa syy, miksi loukkaannuin hänen valinnastaan. Tunneside toki on olemassa, mutta olin tehnyt työni hänen puolestaan. Sen työn, jonka lupasin suhteemme alussa: jonain päivänä hän kävelee (henkisesti) omilla jaloillaan ja tekee omat päätöksensä. Voin sanoa, että hänen elämänsä lähtökohdat eivät ole todellakaan hyvät, mutta nyt hän on kypsä tekemään omat päätöksensä. Siksi jokaisella on kyllä mahdollisuus valita toisin, minullakin.

Valintani voisi olla lopettaa huolehtiminen, välittäminen, ihmisten henkinen hyysääminen ja tukeminen. Toisaalta se on jotain, joka tekee minusta niin herkän ja erikoislaatuisen, että ihmiset kiinnittävät siihen huomionsa. Se on minun valttini. Toinen ongelma on se, että kehotus olla olematta kiinni ihmisissä on vähän sama kuin puhuisi ruokariippuvuudesta ja kehottaisi ihmisiä vain olemaan syömättä. Ihmiset ovat olennainen osa jokaisen elämää ja ainoa tapa irtautua siitä voisi äkillisestä näyttää olevan erakoituminen. Sitä olen jo kokeillut, eivätkä tulokset olleet kovin kaksiset.

Läheisriippuvuus on sairautena jotain muuta kuin helposti käsiteltävä ongelma. Siinä pyöritään niin paljon ihmisen perus-minän alueella, että se on hieman kuin kristityille tai ateisteille sanoisi, että alkakaa uskoa toisin. Toisin uskominen on mahdollista, samoin läheisriippuvuudesta paraneminen, mutta suuri kysymys on: miten?

Olen tehnyt ilmaista työtä vuosikausia, olen ollut mukana monenmoisessa, olen tukenut ja auttanut ihmisiä, joita en tunne ja joiden kohtalosta en tiedä. Voisin tehdä valintoja toisin ja antaa niiden ihmisten hakeutua jonkun toisen autettavaksi. Se olisi yksi mahdollisuus. Voisin kannustaa hakemaan apua, sen pitäisi riittää. Minun ei tarvitse ottaa muita ihmisiä vastuulleni tai kantaa heistä huolta, mutta mitä tehdä tilanteessa, kun olet jo ehtinyt ihastua tai rakastua ihmiseen ja hän kertoo tilanteestaan. On niin luontevaa mennä siihen mukaan ja koettaa auttaa, vaikka valinta avun vastaanottamisesta tekee aina autettava.

Olen koukkuuntunut jälleen ja se saa minut voimaan pahoin. Muutamina öinä en ole saanut kunnolla nukuttua, vatsaa kivistää, sydäntä särkee ja koko elämä on siinä määrin tuskaista, että saatan itkeä millä hetkellä hyvänsä. Ihastuin viimeisen kerran pari viikkoa sitten ja menin jälleen omaan 'koukkuuni', otin ihmisen vastuulleni ja kun oma ero on vielä käsittelemättä näiden muiden ongelmien lisäksi, en ole henkisesti mitenkään valmis. Minun on pakko osata lähteä tilanteesta, että saisin etäisyyttä ja kykenisin saamaan itseni jotenkin kokoon, ymmärtämään kokonaisuutta.

Läheisriippuvuus on muotisana, syystä. Se on olemassaoleva psyykkinen ongelma, arvaamaton ja huomaamaton sellainen. Monilla ihmisillä on ongelmia tunteidensa kanssa, monet ihmiset jäävät toisiinsa jotenkin koukkuun ja eroista tulee paljon muutakin kuin hellät jäähyväiset. Ihmisten kietoutuneisuus toisiinsa on toisaalta ymmärrettävää, toisaalta ihmisten valinnat on vain hyväksyttävä, silloin kun he eivät tee itsemurhaa. Mutta sekin valinta on olemassa ja sekin pitää hyväksyä. Silti jokaisella on mahdollisuuksia, jokainen voi tehdä elämässään toisin, edes koettaa etsiä apua ja mahdollisesti jättää kaikki vanha taakse, tavalla tai toisella. Itse pyrin muuttamaan elämääni pakenematta paikalta, mutta sekin on vaihtoehto, ymmärrettävä ja hyväksyttävä sellainen.