Maailma voi näyttää pahalta paikalta, jos kaikkea maailmassa tapahtuvaa pahaa alkaa miettiä. Toisaalta joskus auttaa se, ettei tiedä tai halua muistaa julmuuksia. Jokaisella on elämässään kuitenkin draamansa ja tragediansa. Jokaiseen sattuu. Vaikka kaikenlaista kipua on ja maailma alkaisi tuntua synkeältä paikalta, elämä on silti elämisen arvoista niin kauan kuin on mahdollista oppia siitä.

Joku voisi varmasti kysyä: voinko oppia jotain paskasta lapsuudesta/elämästä tai mitä voin oppia väkivaltaisesta aviomiehestä, juoppo-äidistäni tai pedofiili-isästäni. Kun kyse on traumoista, niistä on aina mahdollista toipua ja elämä voi näyttää valoisammalta. Tietoisuus kaikesta pahasta ei myöskään johda suoraan siihen, etteikö aurinko paistaisi huomenna. Kaikessa tässä on kyse asenteesta ja niin kauan kuin ihminen omaa peruspessimistisen asenteen, surkuteltavan minäkuvan ja käsittelemätöntä vihaa, aurinko voi olla hyvin sammuvaa sorttia.

Omassa elämässäni lähiaikojen suurimpia draamoja ja tragedioita ovat olleet isäni yhtäkkinen kuolema ja avopuolisoni lähtö. Molemmat pakottivat minut miettimään asioita ja jouduin kohtaamaan joitain pikkumörköjä itsessäni. Olin siihen valmis, eikä minulla ole ollut mitään tarvetta piiloutua negatiivisilta asioilta, joihin olen joutunut törmäämään.

Olin pitkään täysin isäni maailmankuvan vastustaja, toivoin isäni kuolemaa, mutta hänen kuoltuaan näin hänen kasvonsa peiliin katsoessani ja aloin ymmärtää, miten paljon lopulta minussa on isääni. En vain ollut koskaan tiedostanut sitä ennen tai suostunut näkemään asiaa niin. Tämä oivallus oli vapauttava. Samoin vapauttavaa oli se, että vaikka isän menetys oli raskas asia, ymmärsin kyseessä olevan väliaikaisen etapin elämässäni. Itku oli itkettävä sillä hetkellä. Kuolema vain kuuluu hyvin oleellisena osana elämään.

Exäni lähtiessä jouduin sitten kohtaamaan itsessäni toisenlaisia asioita. Näkemään, miten jämähtänyt lopulta olen omassa maailmassani. Aloin ymmärtää, että kaikki omituiset tapani (ja heikkouteni) ovat reaktiota ahdistukseen. Ahdistus taas alkoi merkitä minulle lukuisia muitakin asioita kuin sitä hoitoa vaativaa ahdistusta. Ihmisissä, myös minussa, on tiettyä perusahdistusta, joka tulee olemassaoloon ja tarkoitukseen liittyvistä kysymyksistä. Samoin ihmisessä on lukuisia kokemuksiin, lapsuuden ja aikuisuuden aikaisiin liittyviä ahdistustiloja. Ahdistus alkoi saada sisaruksia sellaisista tuntemuksista kuin jännitystilat ja stressi. Läheisen menetys aiheuttaa ahdistusta. Ihmisen mieltä painavat asiat, myös epävarmuus, ovat kaikki ahdistusta aiheuttavia, mutta ihminen ei ole tästä tietoinen. Minäkään en ollut ennen kuin tulin tietoiseksi ahdistuksestani ja sain lääkityksen. Tämän jälkeen aloin oivaltaa, miten erilaiset arkipäivän askareet, miten erilaiset tapani vaikuttivat ahdistukseeni, lievittivät ja helpottivat sitä.

Lopulta ahdistus oli jokapäiväistä. Tietoisuus siitä saattaa olla hyppy sittenkin onnellisempaa ja tasapainoisempaan elämään, mutta ihmiset saattavat omassa todellisuudessaan tuntea itsensä onnellisiksi. Minäkin koin itseni jotakuinkin onnelliseksi ja hyvävointiseksi ennen isäni kuolemaa ja eroa. Ihmiset tarvitsevat väyliä kokea olonsa hyväksi ja niitä on lukuisia. Voisi sanoa, että ihminen voi alkaa tuntea olonsa hyvinkin hyväksi kaikesta siitä, mihin hän voi jäädä riippuvaiseksi. Alkoholi, seksi, työ, pelit ja urheilu ovat kaikki ahdistuksen purkukanavia. Asian oivaltaminen saattaa olla hyvinkin raskasta silloin kuin tuon negatiiviset haluaa tyystin työntää pois. Kun ahdistuksen tiedostaa ja tuntee, se tuntuu toki pahalta, mutta sen kanssa oppii elämään ja silmät ehkä avautuvat sellaisille tavoille, jotka itseasiassa saavat olon lopulta vain pahemmaksi - vaikka toki tietyllä hetkellä ne saavat olon todella hyväksi.

Negatiivisista kokemuksista voi siis oppia ainakin olemaan tiedostamatta tai tiedostaen vähemmän itsetuhoinen. Jokaiselle on apua tarjolla, jos sitä vain haluaa. Meistä kukaan ei ole kokemuksineen lopulta yksin, vaikka juuri Meidän kokemuksemme ovat Meidän omiamme. Onkin helpompaa käpertyä ajattelemaan, että minun täytyy itse osata auttaa itseäni ja minä kyllä selviydyn. Niinhän minäkin olen tehnyt, avun kanssa tai ilman. Lopulta kuitenkin olen saanut lisää näkökulmaa asioihin kun olen keskustellut asioista niin ammattilaisten kuin tuttujen kanssa. Voin sanoa olevani tasapainossa itseni kanssa, mutta onnellisuuden tila on minulle totaalisen vieras. On vain elämä.