Ympäristö vaikuttaa meihin salakavalasti ja meidän tietämättämme. Syntymästä lähtien me imemme vaikutteita vanhemmiltamme ja kaikilta muilta, jotka meidän läheisyydessämme ovat. Se vaikutus ei ole lainkaan pienempi aikuisuudessa, mutta me vain olemme imeneet sisäämme tietynlaisen totuuden, todellisuuden ja maailman, joka on meille tuttu ja turvallinen. Kaikki poikkeava tuntuukin omituiselta, mutta miltä tarkalleen maailma tuntuu, jos sitä alkaakin siivilöidä tilastojen kautta. Onko maailma meille sittenkään niin tuttu?

Ennenkuin siirryn tilastoihin avaan silmäni linja-autossa. Jos minä koen oloni ahdistuneeksi, sen on pakko näkyä minusta jollain tavalla. Muut ihmiset eivät ole kuitenkaan minun ahdistuksestani tietoisia, eivätkä he ole tietoisia siitä, mikä on minulle luontainen tapa toimia. Siksi minun onkin mietittävä itseäni kussakin tilanteessa ja ahdistustani, miten reagoin ahdistukseen.

Nuorempana suljin maailman ympäriltäni kuuntelemalla musiikkia. Myöhemmin suljin sen totaalisemmin. Musiikki vaihtui popista ja omasta lauluäänestäni (lauloin yleensä musiikin mukana) metalliin ja volyymi nousi kakkosesta vitoseen, joskus kymppiin. Voin kysyä itseltäni, mistä moinen muutos johtuu, mutta vastaaminen on vaikeampaa. Toisaalta musiikkitottumukseni muuttuivat ja joskus on vain mukava popittaa jotain musiikkia täysillä. Tunnistan yhdeksi motiivikseni ehdottomasti maailman sulkemisen pois hetkeksi ja nimenomaan ahdistukseni vuoksi. Se lienee yksi tapa tunnistaa ahdistusta ympäristöstään: tarpeettoman kovalla soiva musiikki.

Muita tapoja löytää ahdistus ympäristöstään on koettaa miettiä tapoja, joilla ihmiset mulla tavoin voivat sulkea ympäröivän maailman ja oman elämänsä tragediat pois. Baarit ovat kohtuullisen hyvä ahdistuksen spottauskohde, mutta linja-autossa näkee melko nopeasti päältä, ketkä ovat käyneet baarissa hukuttamassa surunsa. Ahdistus on läsnä, vaikka me emme aina ole siitä tietoisia. Ehkä pikemmin sen ahdistuksen olemassaolon voi havaita sillä tavalla, että ahdistus on siellä, mistä ahdistus kumpuaa meihin eli mikä ahdistaa meitä.

Minun on sanottava, että minä tunnistan ahdistukseni eli olen ahdistunut. Jos tekstini ahdistavat jotain lukijaa, se lienee melko selvää, miksi näin. Toisaalta taas puhun suoraan sydämestäni ja pyrin sillä tavalla nimenomaan purkamaan ahdistustani, tuoda sen näkyväksi, en halua jättää sitä näkymättömäksi ja tiedostamattomaksi. Vain niitä asioita voi kuitenkin edes opetella käsittelemään, hyväksymään ja hallitsemaan, jotka ovat meidän tietoisuudessamme.

Yksi pitkään ahdistanut asia on ollut se, että olen ollut epävarma ulkonäöstäni ja olen toivonut olevani hyväksytty. Tästä syystä liikuin kuntosalin suuntaan juosten tai pyörällä kohtuullisen säännöllisesti. Urheilu on toisaalta ihan hyvää ajanvietettä ja pääsääntöisesti terveydelle hyväksi. Mutta entä sitten ihmisten pyrkimys päästä lehtien sivuille ja saada kasvonsa näkyviin siellä ja täällä. Nuoret saattavat pistää yllättävän paljon kuvia itsestään internetiin ja odottaa sitten muilta palautetta kuviin. Toisaalta se on nykyaikaa, mutta toisaalta se on tapa purkaa ahdistusta ja kokea olevansa hyväksytty tai erilainen. Nuoret ja vähän vanhemmatkin kuluttavat yleensä huomattavan paljon aikaa sellaiseen, jolla he lievittävät omaa ahdistustaan. Kun ahdistuneita on paljon, joistain näistä tavoista tulee jollain toisella tavalla näkyviksi. Erityisesti ulkonäköön liittyen yksi ahdistuksen manifestaatio on erilaisten kuvagallerioiden kehittyminen, joihin ihmiset tallentavat kenties satoja kuvia itsestään ja, josta toisaalta osa ihmisistä taas tallentaa itselleen satoja tai tuhansia kuvia. Joillekin nämä galleriat ovat ihan tavallinen sosiaalisen kanssakäymisen muoto, mutta toisaalta voidaan kysyä, missä kulkee raja?

Osa ihmisistä hankkii lemmikkieläimiä torjuakseen yksinäisyydentunnetta, hallitakseen stressiään (ahdistustaan). Osalle jostain laitteesta tulee jotakuinkin elämää tärkeämpi asia ja he kuluttavat huomattavan paljon aikaa näiden \'harraste-esineiden\' parissa. Pröystäily on eri asia, mutta senkin voisi kuvitella juontavan jollain tavalla juurensa muuallekin kuin pelkkään rahanlevitykseen. Mitä hienompi auto (kenties useampikin) on tallissa, sitä varmemmin ihmiset huomaavat ja ihminen voi kokea itsensä jollain tavalla paremmaksi - tai ainakin hyväksytyksi. Suhteessa niihin, jotka kulkevat matkansa töihin tai kauppaan vanhalla polkupyörällä, kumpi huokuu enemmän ahdistusta: hienoilla autoilla kulkevat vai polkupyöräilijät? Jos asiaa tarkemmin miettii, auto- ja öljyteollisuus jättävät karmivaa perintöä jälkipolville, mutta autot ja ihmiset niiden sisällä saavat jonkinlaista statusarvoa meiltä. Sen sijaan polkupyöräilijät ovat lähempänä luontoa ja totuutta. Meistä taas saattaa tuntua todella kurjalta autoista tai kotoa katsottuna kamalalta kun ihmiset puskevat polkupyörillä päin tuulta ja sadetta. Vaan eipä tuosta kai harmia ole? Minulle statusarvot (ei vain autot, mutta valtavat postimerkkikokoelmat) viittaavat kohtuullisen suoraan harrasteeseen, joilla ihmiset hallitsevat jollain tavalla ahdistustaan.

Jos alkaa tuntua siltä, että ahdistusta on kaikkialla - kuten yleensä on, vaikkemme ole siitä tietoisia - ja se jotenkin vie elämänenergiaa, niin kyse on kuitenkin täysin luonnollisesta asiasta. Se mikä tekee ahdistuksesta ongelmallisemman on sen purkaminen tiedostamatta itselle ja läheisille tuhoisilla tavoilla. Osa tavoista puolestaan on jotakuinkin yhdentekeviä ja lähinnä ruokkivat pullasorsasysteemiä ympärillämme. Jotkut meidän ahdistuksenhoitomuodoistamme muuttuvan yhteiskunnassa ja markkinayhteiskunnassa valtaviksi rahastuskoneistoiksi: porno-/seksiteollisuus, kilpaurheilu, internet-galleriat ja niin edelleen. Olemme osa oravanpyörää, jossa yksi asia johtaa toiseen ja, jossa kokonaisuus saattaa olla lopulta meidän tuhoksemme. Siksi voi olla ihan hyvä itsekunkin toisaalta osata jollain tavalla sijoittaa itsensä tässä pyörässä ja tarvittaessa opetella hyppäämään siitä pois.

Sitten tilastoihin, joiden tarkoitus ei ole lisätä ahdistusta. Tarkoituksena on tuoda esiin muutamia tilastollisia faktoja siitä, miten moni ihminen meidän ympärillämme lopulta taistelee jonkin asian kanssa. Yleensä tunnemme olevamme yksin taistelussa milloin mitäkin vastaan, pääsääntöisesti kuitenkin vastapuolella on vain oma itsemme. Ihmisten suurinta huvia tuntuukin olevan oman itsen kanssa painiskelu, harvempi meistä pukeutuu sinisiin tai punaisiin trikoihin ja ota kunnolla miehestä/naisesta mittaa. Seuraavassa siis joitain asioita, jotka voivat olla syvälle ryömineen ahdistuksemme taustalla.

1. Suomessa on n. 250.000-600.000 alkoholin ongelmakäyttäjää = noin joka 10.-20. suomalaisella on alkoholiongelma.
2. Absolutisteja on Suomessa jotakuinkin 300.000 = noin joka viidestoista suomalainen ei käytä alkoholia.
3. Ns. alkoholistit eivät kuitenkaan ole ainoat kärsijät. Jokaisella alkoholistilla on lähipiirissään ihmisiä, jotka sairastuvat heidän rinnallaan. Arvioiden mukaan alkoholistin lähipiirissä elää neljä ihmistä eli yhteensä alkoholismi vaikuttaa kaikkiaan 1.000.000- 2.400.000 sivulliseen = jopa joka toisella tai kolmannella ihmisellä on on kokemusta alkoholismista ja on saattanut sairastua mm. läheisriippuvuuteen (minimissäänkin joka viidennellä).
4. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2005 Suomessa ilmoitettiin yli 4.000 perheväkivaltatapausta. Joka neljäs perheväkivaltatapaus oli alkoholinkäytöstä riippumatonta eli 3/4:ssa väkivaltapauksista alkoholilla on ollut osuutta.
5. Vain murto-osa perheväkivaltatapauksista ilmoitetaan poliisille. Varovaisen arvion mukaan joka kymmenes väkivaltatapaus ilmoitettaisiin, tosiasiassa vielä harvempi saatetaan ilmoittaa. Tämä nostaisi perheväkivaltatapausten määrän jo 40.000:ään, vuosittain = lähes joka sadasviideskymmenes suomalainen on hakattu tänä vuonna kodissaan.
6. Oikeusministeriön mukaan Suomessa poliisille ilmoitettavista seksuaalirikoksista peräti puolet koskevat lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja \"vain\" reilu kolmasosa raiskauksia. Arvioiden mukaan kuitenkin pedofiileja on maassa huomattavasti vähemmän kuin aikuisista naisista pitäviä heteromiehiä, joten poliisille jää suuri määrä raiskauksia ilmoittamatta. Raiskauksia 1.919:n tapauksen kokonaiskakussa on 595. Tämän pohjalta on vaikea tehdä yhtään minkäänlaista päätelmää. Voidaan vain arvailla moniko raiskattu nainen on jättänyt raiskauksensa ilmoittamatta.
7. Heiskasen ja Piispan vuonna 1997 tekemän uhrikyselyn mukaan yli 270.000 naista on painostettu seksuaaliseen kanssakäymiseen, pakotettu siihen tai sitä on yritetty. Naisia on Suomessa noin kaksi ja puoli miljoonaa eli noin joka kymmenes nainen on kokenut seksuaalista väkivaltaa elämänsä aikana.  Pääsääntöisesti tekijäosapuoli on naiselle entuudestaan tuttu, useimmiten perheenjäsen (mukaanlukien aviomies tai poikaystävä). Moniko nainen on jättänyt rikosilmoituksen tekemättä, jos viime vuonna raiskauksia on ilmoitettu hieman alle 600?
8. Tarkoittaako edellinen tilasto sitä, että 270.000 miestä on lähennellyt naista seksuaalisesti? Ottaen huomioon alkoholinvaikutuksen alaisena tehtyjen väkivaltarikosten määrän, tämä on ihan mahdollinen luku. Voi olla, että luku on jopa alakanttiin. Silti on kuitenkin todennäköisempää, että yksi mies voi syyllistyä useamman naisen kanssa samaan tai hieman toisenlaiseen rikokseen. Koska poliisille ei tehdä ilmoitusta, sama mies voi jatkaa toimiaan.
9. Mistä lopulta johtuu lapsiin kohdistuvien seksuaaliväkivaltarikosten määrän huima kasvu vuodesta 1999? Toisaalta pedofilia on ollut viime vuosina selvästi enemmän tapetilla ja asiasta on keskusteltu paljon. Tietoisuus on saattanut auttaa myös uhreja puhumaan asiasta ja ilmoittamaan, jos ei poliisille niin ainakin jollekin lähiomaiselle, jonka tuella ilmoitus on uskallettu tehdä. Suhteessa raiskausten määrään, lapsiin kohdistuvan seksuaaliväkivallan tilasto antaa karmean kuvan miessukupuolesta. Eikä tilasto ole kovin lohdullinen ajatellen lapsia. Tiedetään kuitenkin, että aktiivisia pedofiileja on pedofiileistakin vain pieni murto-osa. Kuinka suuri osa suomalaisista on lopulta kohdannut seksuaalista väkivaltaa lapsina?
10. Miehet eivät ole aina antava osapuoli. Sanotaan, että miehiä ei voi raiskata, mutta miehille voidaan tehdä kyllä kaikenlaista muuta. Lisäksi miehelle on huomattavasti häpeällisempää joutua väkivallan uhriksi, joten miehet ilmoittavat tapauksesta vielä harvemmin kuin naiset. Mikä on lopulta kokonaissaldo?

(Miten näihin tilastoihin vaikuttaisi se, että naiset käyttäisivät viinien sijasta vodkaa, ja he olisivat fyysisesti yhtä vahvoja ja kookkaita kuin miehet?)

Onkin lähes tragikoomista, että osa ihmisistä haluaa ajatella heidän ongelmansa kuuluvan heille itselleen. Jos katsoo hiemankin ympärilleen ja miettii asioita voi havaita jossain määrin lohduttavankin seikan: me emme ole yksin kärsimyksemme kanssa. Asioista puhumalla me saatamma löytää melko todennäköisesti ihmisen, joka on kokenut edes jotain. Jos sen sijaan vastaus on jotakuinkin idioottimainen ja loukkaava, kyseessä voi olla ihminen, joka ei kykene vielä kohtaamaan omaa historiaansa, eikä tunne itseään. Jos ihminen välittää todella itsestään tippaakaan, hän ei vain kohauttele olkapäitään toisten tragedioille tai varsinkaan naura niille tai heitä niitä leikiksi.

Vertaisin kuitenkin meitä suomalaisia Suomi-nimisessä laivassa matkaaviksi. Laivassa on kaikenlaista kärhämää ja ongelmaa, joista joskus puhutaan ja useimmiten vaietaan. Jos annamme jonkun ihmisen jatkaa kolttosiaan, saatamme pian törmätä tähän samaan ihmiseen tai hänen uhreihinsa samalla laivalla, tietämättämme siitä mitään. Edelleen pidämme asiaa vain meidän omanamme, se ei kuulu kenellekään muulle. Kuten ei kuulu sekään, että jos me olemme palanen tämän laivan henkilökuntaa, josta osa omien kokemustensa vuoksi alkaa porailla reikiä laivan pohjaan tai seiniin. Ehkä olemme itse niitä, jotka porailevat laivaa ja koetamme parhaamme mukaan saada sen uppoamaan ja upota sen mukaan. Edelleen huudamme: \"tämä ei kuulu teille!\" Missä vaiheessa me ymmärrämme, että me emme ole tässä laivassa yksin? Missä vaiheessa ymmärrämme, että meidän valintamme ja tekomme vaikuttavat muihin ihmisiin tässä laivassa ja kaikki ne vaikutukset taas kertautuvat eteenpäin muihin ja ajansaatossa koko laivan miehistö ja sillä matkustavat ovat sekaisin. Me voimme vain huomioida joitain, jotka ovat vielä enemmän sekaisin kuin me ja yritämme kammeta ne ihmiset laivasta, vaikka alamme omien porausaukkojemme vuoksi olla kaulaa myöden veden alla.

Eikä Suomi-niminen laiva ole tällä planeetalla ainoa hukkuva laiva. Toisia laivoja ohjataan aivan samalla tavalla ja koko laivasto on nimeltään Maa. Voimme nähdä ihmisten vaikutuksen sillä, ellemme pidä silmiämme kiinni. Me emme ole laivastossakaan yksin. Emme ehkä tiedä, miten meidän tulisi toimia, mutta aina olisi parempi, jos oppisimme toimimaan omaksi hyväksemme ja yrittäisimme katkaista pahoinvoinnin kierrettä.