Kansalaisjärjestötoiminnan kulmakiviä Suomessa on rahoituksen hankkiminen. Mitä pienempi järjestö on kyseessä sitä pienemmät resurssit, tieto-taitoa myöten sillä on käytettävissään. Suurempikin järjestö voi tehdä virheitä, unohtaa yhteistyökumppaneitaan, jos heillä ei ole henkilöstöä hoitamaan tiettyjä kontakteja. Eikä ole laisinkaan mahdotonta, että suuremmatkin tahot joskus unohtavat hakea ajoissa rahoitusta, joka pitää niiden toimintaa yllä.

Kun monet pienet järjestöt toimivat vielä niin tiukasti omissa kuppikunnissaan eivätkä luovuta tietoja ulkopuolelle, eivätkä edes pyri muodostamaan järjestösaarekkeita, erilaiset rahoitukselliset ongelmat tulevat kohtaamaan niitä ennen pitkää. Erilaiset ystävyysseurat ovat varsinkin uhan alla tällä hetkellä ja se kuvastaa sitä, että projektit eivät uusiudu ja ne eivät ole kyenneet halutulla tavalla verkostoitumaan. Rahoituksen antajat kun arvostavat sitä suuresti, ettei tietty rahasumma hyödytä vain hakijaa itseään, vaan että sillä luodaan yhteyksiä muihin järjestöihin ja saadaan toimintaan mukaan mm. opiskelijoita ja maahanmuuttajia.

Yksi suuri puute järjestöjen ja rahoittajien välillä on se, ettei niiden välille luoda juurikaan muunlaista yhteyttä kuin rahoitushakemusten tiimoilta. Järjestöjen edustajat eivät välttämättä koskaan tapaa henkilöitä, joille he lähettävät hakemuksensa ja päinvastoin. Ihmiset, jotka lukevat toistensa hakemuksia ja päätöksiä vuodesta toiseen eivät koskaan tutustu tai käy keskustelua kummankaan tahon toimintatavoista. Siksi pienikin järjestöjen välinen tapaaminen saattaa poikia yllättävän paljon uusia kontakteja ja ihmiset saavat tietoa, joka olisi vähällä vaivalla siirrettävissä järjestöltä toiselle. Hieman samalla tavalla kuin vaikka sosiaalitoimistolla asioidessaan ihmiselle ei suinkaan kerrota kaikista erilaisista tuista, joita voisi hakea (mm. työntekijä voi saada sosiaalitoimistolta rahan linja-autokorttiin), vaan joko kiltti sosiaalitäti kertoo tästä mahdollisuudesta tai sitten sitä on osattava kysyä. Samalla tavalla tieto on jossain byrokratian rattaissa kiinni, eikä sitä saa sieltä kuin kysymällä, jos sittenkään.

Verkostoituminen on lopulta elintärkeää järjestöjen toiminnalle. Sen lisäksi, että tieto siirtyy eteenpäin, eri järjestöjen ihmiset saattavat löytää toisen kodin toisesta järjestöstä. Vapaaehtoistyövoimaa tuskin on koskaan liikaa. Toinen puoli tässä on se, että järjestöjen rahoituksensaantimahdollisuudet paranevat, jos ne kykenevät organisoitumaan ja hakemaan rahaa yhdessä johonkin hankkeeseen. Yksinäinen järjestö on aika paljon huonommassa jamassa kuin järjestö, jolla on kymmenen aktiivista yhteistyökumppania. Vielä tästä verkostoitumisesta juontuu lähes suoraan se, että tietoisuus järjestöstä ja sen toiminnasta kasvaa. Järjestöt voivat luoda keksinäisiä tiedotuskanaviaan ja tiedottaa omille jäsenilleen tai omissa tapahtumissaan myös toisten järjestöjen toiminnasta.

Mutta mitä tässä kaikessa tekee rahoittaja? Niiden työ näyttäisi nopeasti rajautuvan rahoitusten vastaanottoon, rahoituspäätösten laatimiseen (omien, joillekin järjestöille hämärien periaatteidensa mukaisesti) ja siinä se. Ulkoasiainministeriö järjestää suuria järjestötapaamisia, joissa rahoittajan edustajat saavat puheenvuoron. Järjestöjen edustavat toisiaan, mutta missään vaiheessa ei välttämättä tule tilaisuutta sanoa rahoituspäätöksen laatijalle kädestä päivää. Se on tehtävä jossain yhteydessä muualla, jollain rahoituksella, jota ei välttämättä ole. Samoin tällaisissa tapaamisissa olisi mahdollista tuoda mukaan muitakin rahoittajia. Ulkoasiainministeriölle tietysti on tärkeintä oma paikkansa ja siltä rahoitusta hakevat, mutta entä lukuisat muut tahot? Rahoitusta antavat mm. erilaiset säätiöt, seurakunnat, muutkin ministeriöt, läänit ja kaupungit. Mutta sama toimintakaava on havaittavissa: ihmiset eivät koskaan tapaa toisiaan, paremmin rahoitusta saavatkin ne tahot, jotka viitsivät käydä edes minuutissa esittelemässä hankkeensa.

Suuren järjestöjen ja rahoittajien välisen tapaamisen järjestäminen tuskin on täysin mahdotonta. Ongelma on luultavammin se, että löytyykö järjestöjen puolelta ihmisiä ja uskallusta tai löytyykö rahoittajilta aikaa. Heidän toimintatapojensa esittelijä löytyy varmasti, koska se osittain kuuluu heidän toimenkuvaansa. Vapaaehtoistyöllä toimivassa järjestössä sen sijaan palikat saattavat olla hyvinkin monella tavalla ja puheenjohtajanakin voi olla henkilö, josta ei välttämättä ole esittelemään yhtään mitään. Ehkä nimenomaan tietty, vähäinenkin uskottavuus on tärkeintä.