Lueskellessani vanhoja päiväkirjamerkintöjäni huomaan ajatelleeni ahdistusta jo vuosia sitten. Olen kirjoittanut lähes sanalleen samaan sävyyn kuin tänä päivänä, mutta silti en muista olleeni tietoinen ahdistuksestani. Herää kysymys, milloin ihminen on todella tietoinen ahdistuksestaan ja kykenee tekemään sille jotain?

On ilmeisestä, että yhdessäkin ihmisessä on useammanlaista ymmärrystä. Raa'asti voisi luokitella ymmärryksen ainakin pinnalliseen, syvälliseen ja tiedostavaan ymmärrykseen. Näistä pinnallinen ymmärrys on sitä kun ihminen ymmärtää jonkin asian esimerkiksi oman väsymyksensä olevan väsymystä. Syvällinen väsymyksen ymmärtäminen sen sijaan on sitä kun ihminen ymmärtää, että väsymyksessä on kyse monesta eri tekijästä: päivärytmin sekoittuminen, elämäntilanne, vuorokaudenaika, ruokailun unohtuminen tai liian raskas ateria jne. Hän saattaa kyetä hyvinkin vertailemaan kokemustaan aiempiin kokemuksiin ja todeta, että väsymys saattaa johtua liian tukevasta ateriasta ja hän saattaisi kyetä tekemään muutoksia ruokailutottumuksissaan, ettei enää väsyttäisi. Tiedostava väsymyksen ymmärtäminen sen sijaan on sitä, että ihminen edellisten lisäksi ymmärtää, millä tavalla kukin edellämainituista asioista vaikuttaa häneen. Hän näkee itsensä historiansa ja kokemustensa kautta, eikä päädy ymmärtämään vain, että ruokailutottumuksia muuttamalla hän saattaisi olla pirteämpi. Hän ymmärtää myös, miksi hänen ruokailutottumuksensa ovat sellaiset kuin ovat, miksi hänen vuorokausirytminsä on sellainen kuin on ja miksi hän on päätynyt siihen elämäntilanteeseen, jossa hän on. Tiedostava ymmärrys lähtee siis siitä, että ihminen tiedostaa itsensä valintojansa ja tekojensa kohteena sekä edellisten vaikutuksen hänessä itsessään.

Tiedostavuutta on myös monenlaista. Ihminen saattaa tiedostaa omat motiivinsa, taustansa, tekonsa ja valintansa sekä niiden vaikutuksen itsessään, mutta hän saattaa olla sittenkin kykenemätön muuttamaan mitään itsessään. Ehkä hän on väsynyt tai häntä ei vain kiinnosta. Seuraava askel tiedostavuudessa onkin se, että ihminen tiedostaa myös ne syyt, jotka ovat hänet painaneet siihen tilanteeseen, ettei häntä kiinnosta tehdä mitään itsensä puolesta. Voisin sanoa, että jokainen ihminen haluaa sittenkin elää, muuten meistä huomattavasti suurempi osa olisi tehnyt omakätisesti itsemurhan. Sen sijaan me riudumme ja käyttäydymme vähän toisella tavalla itsetuhoisesti. Käytämme alkoholia, tupakoimme, istumme päivät pitkät tietokoneiden tai televisioiden ääressä. Rappeutamme oman terveytemme niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Jos ja kun ihminen haluaa elää ja tiedostaa syvän halunsa siihen, hän alkaa myös toimia toisin, hän alkaa tiedostaa toisin. Hän ei käytä lyhyttä elämäänsä siihen, että on hetkeäkään tiedostamattomassa tilassa, vaan aina oma itsensä ja valmis muuttamaan itselleen vahingollisiksi käyviä tapojaan.

Omakohtaisesti voin sanoa, etten minäkään ole täysin jyvällä ihan kaikesta tuon määritelmän pohjalta. Olisi muitakin tapoja kirjoittaa ajatuksiaan muistiin kuin katsoa monitoria päivät pitkät ja tuhota näköään vähä vähältä; olisi muitakin tapoja pitää kunnostaan huolta kuin kävelemällä kauppaan ostamaan jogurttia ja leipää; olisi muitakin tapoja viihtyä kuin katsella elokuvia yksin. Haasteellista on se, miten tasapainoisesti ja luonnollisesti ihminen toimii. Joillekin se on täysin sisäsyntyistä, että he käyvät kaupassa kun täytyy käydä kaupassa, he käyvät lenkillä ehkä itsensä tai sitten lemmikkinsä vuoksi, mutta käyvät silti ja heille on selvää, ettei tietokoneen monitoria tai televisiota tuijottamalla näkö ainakaan parane. He toimivat omaksi hyväkseen, mutta lienevätkö he täysin tietoisia siitä, miksi niin tekevät? Ehkä heidän kohdallaan onkin parempi, että eivät tiedä, koska asiat saattaisivat muuttua lopulta huonompaan suuntaan.