Allaolevan tekstin olen kirjoittanut jo vuoden 2003 tammikuussa. Päätyköön sekin nyt tänne ihmeteltäväksi. Sopii kuitenkin aloittamiini teemoihin melko hyvin.

Kun miettii ihmisen roolia maailmankaikkeudessa, nousee mieleen ajatus pisarasta valtameressä. Jokainen pisara (ihminen) haluaa aiheuttaa ison aallon, mutta kovin harvassa ovat ne, jotka saavat aikaan edes pieneen liikahduksen vedenpinnassa. Olemme kaikki turhia, mitättömän pieniä ja ainoa, joka meidät tuntuu tekevän itsessämme suureksi, on jokin ulkopuolinen asia, jota voidaan mitata: usko, raha, mitalit jne. Asiat, jotka ovat maailmankaikkeuden, sen toiminnan, ihmisen hyvinvoinnin ja elossasäilymisen kannalta aivan turhia. Jokin meissä saa kamppailemaan tuota turhuutta vastaan ja sulkemaan siltä silmämme, kukin tavallaan, koska tuon ymmärtäminen on sama kuin yrittäisi oivaltaa vain ajattelemalla, miten pitkä matka on maailmankaikkeuden toisesta laidasta toiseen laitaan. Yritämme mieltää tuonkin ajatuksen peilaamalla johonkin todelliseen etäisyyteen (miten pitkä matka on Helsingistä Utsjoelle, montako kertaa tuo matka on Maasta Kuuhun tai Aurinkoon, montako aurinkokuntaa on ja ovatko ne yhtä suuria), kun lopulta tuo koko välimatka on tasan kaksi nanosenttiä jossain kohtaa aivojamme - se matka, joka vaaditaan tämän koko turhan ajatuksen pyörittämiseen.

Mikä on elämäntarkoitus? Usein kysytty ja paljon parjattu puheenaihe. Onko sillä lopulta merkitystä? Sanoisin, että on, mutta vain yksilölle itselleen. Toisen ihmisen elämäntarkoitus ei paljoa paina minun päässäni, voisi sanoa. Siten myöskään minun elämäntarkoitukseni (tai turhuuteni) ei ole muille merkityksellinen. Pikemmin juuri minun tarkoituksiani (eli turhuuksiani) toiset ihmiset voivat kritisoida ajasta ikuisuuteen. Jos olisin yhtään turhempi, enkä tietäisi missä jalkani sijaitsevat, saattaisin ottaa siitä pahasti nokkiin ja antaa tulla samalla mitalla - koska kuitenkin VAIN MINÄ OLEN OIKEASSA. Jos en jaksaisi yhtään pidemmälle ajatella, näin olisi. Mutta lopulta taitaa olla niin, että olen itselleni oikeassa, koska en voi itseäni juuri tällä hetkellä saada kiinni valheesta - siten kaikki muut ihmiset ovat myös oikeassa, koska tuskin hekään itselleen tietoisesti jatkuvasti valehtelevat.

Siten voidaan ajatella, että koska niin minun elämäni kuin sinun elämäsi on turha, se kuitenkin täyttyy meillä itsellämme ja kaikilla meidän arvostamillamme turhuuksilla, lopulta juuri noissa turhuuksissa on helposti meidän elämämme tarkoitus. Niin kauan, kunnes todella oivallamme, että vaikka me olemme tässä itsellemme tärkeimpiä (oman, henkilökohtaisen aurinkokuntamme keskipisteessä), niin me vaikutamme muiden ihmisten elämään ja he vaikuttavat meidän elämäämme. Meidän tarkoituksemme ei ole siis meissä, vaan meidän suhteessamme siihen, mikä on meidän ulkopuolellamme - muut ihmiset. Niin kauan kuin emme oivalla olevamme aurinkoja tai jumalia, oman elämämme ja napamme keskipisteessä, teemme itsestämme huomaamattamme ja haluamattamme jumalia. Siksi onkin helppo hyökätä tuomitsevina jumalina sellaista ihmistä vastaan, jossa näemme itsemme. Kukaan muu ei saa tulla meidän reviirillemme, kukaan muu ei saa olla meille merkityksellisempi kuin me itse, kukaan muu ei saa kertoa meille, miten turhia me olemme. Me olemme jumalia! Tähän ajatukseen tai ajatuksettomuuteen, automaattiseen silmien ummistukseen on tietysti helpompi langeta ihmisten, jotka eivät tunne itseään. Ihmiset, jotka on lapsina lannistettu, joiden vanhemmat ovat iskeneet kokoturhuutensa vasten lapsensa kasvoja: olet ei-toivottu lapsi! vihattu! mene pois!

Turha elämä, turha maailma, turhat ajatuksemme ja turhat ihmiset. Miksi niin turhia? Koska emme toimi oman luontomme mukaan, vaan parhaamme mukaan yritämme eksyttää jopa oman itsemme siltä, mitä meidän todella pitäisi tehdä. Täytämme kaikella turhuudella sen ajan, joka meillä on elämässämme. On löydettävä joku syy täyttää tuo hukka-aukko elämässämme, koska muuten Albert Camus'n sanoin ainoa ihmisen olemassaolon ja elämän kannalta merkittävä kysymys on: miksemme kaikki tee itsemurhaa. On jopa eri uskonnollisten ajatusmallien kannalta helppo huomata, että ihminen on mitätön. Eikä ole laisinkaan mahdotonta nähdä syitä, miksi myös uskovaiset voivat päätyä itsemurhaan. Tuo syy ei ole missään muualla kuin ihmisten suhteessa itseensä ja muihin. Rakasta itseäsi kuin lähimmäistäisi - rakasta lähimmäistä kuin itseäsi. Se voi olla vaikeaa, varsinkin jos itsellä ei ole minkäänlaista itseisarvoa tai mitään arvoa ylipäätään.

Miten ratkaista olemassaolon ongelma ja syy. Miksi me olemme, emmekä tee itsemurhaa (vrt. Camus)? Jos jälleen miettii eri filosofioita ja uskontoja, vastaus on: olemme itsekkäitä. Elossapysyminen ja elämästä taisteleminen on itsekkyyttä. Jos löisimme vain hanskat tiskiin pääsisimme kärsimyksestä, eikä kukaan kärsisi meidän jälkeemme. Jos on joku läheinen tehnyt itsemurhan tai rakas on kuollut, jokainen tietää, ettei kuolema ole merkityksetön - se voi muuttaa kaiken. Ja vaikka me yksilöinä päättäisimme säilyä hengissä, emme ole ratkaisseet sillä paljon meitä suurempaa ongelmaa. Sen lisäksi, että meidän pitäisi oivaltaa oma jumaluutemme, meidän tulisi oivaltaa myös saatanuutemme, tuhokykymme ja -voimamme. Me emme ole ikuisia ja ainoa todellinen meidän elämämme vaikutus näkyy tulevaisuudessa, meidän lapsissamme ja heille jättämässämme maailmassa/ympäristössä. Mikään Saatana tai Jumala ei meitä pakota heittämään roskia luontoon, käyttämään öljyä, rakentamaan ydinvoimaa lisää, hakkamaan lapsiamme, juomaan lisää viinaa, käyttämään koko elämämme turhuuteen - se on kaikki meistä itsestämme kiinni, meidän turhuudestamme ja siitä, miten sen käytämme.

Ihminen on kovin pieni, mutta yksilönä ihminen on itselleen mittaamattoman tärkeä. Tätä tärkeyttä kaikki ihmiset eivät omalla kohdallaan ymmärrä koskaan (pitkälti kasvatuksensa, opittujen ajattelutapojensa yms. vuoksi), vaan juovat itsensä hengiltä, heittäytyvät polvilleen "suurten ihmeiden" edessä tai hajottavat itsensä muulla tavoin henkisesti. Syntymästä alkaa kuolema, koska emme ole vielä oppineet elämään.