Isäni kuoleman jälkeen äitini toi lukuisia kertoja esiin sen, miten isäni merkitsi minulle enemmän kuin hän. Äänensävyt ja -painot olivat usein joko syyllistäviä tai sitten hän surkutteli sitä, miten vähän huomioin häntä. Eron jälkeen elin äitini luona kymmenkunta vuotta ja isäni loittoni minusta, tavallaan. Isäni aloitti oman kierroksensa ensin maakuntiin, myöhemmin ulkomaille ja lopulta kotikulmilta parinsadan kilometrin päähän Helsinkiin ja lahden toiselle puolelle, Viroon. Äitini oli minua jatkuvasti lähempänä ja voisin hänellä oli selvästi paremmat mahdollisuudet vaikuttaa esimerkiksi arvoihini ja yleisesti elämänasenteeseen.

Kun olin avioliitossa epäonnistuneen (ihmisen, joka itse koki ja kokee epäonnistuneensa, vaikkei avioliitossa todellisuudessa kukaan koskaan epäonnistuisikaan) naisen kasvatettavana se ei voinut olla vaikuttamatta minuun. Hänen kyynisyytensä ja miesvihansa tarttui minuun. Kun vihdoin osasin hieman eritellä tunteitani aloin lopulta nähdä ongelmia  vähän siellä sun täällä, en vain miehissä, vaan myös naisissa - kaikissa ihmisissä. Toinen piirre, joka minuun syöpyi oli epävarmuus. Se jäyti minua ja pahoittelin olemassaoloani. Kolmas ja kenties vaikein piirre oli halu auttaa, läheisriippuvuus, joka oli toki lähtöisin jo ajalta jolloin vanhempani olivat vielä aviopari.

En puutu enää siihen, miten koin äitini naisena jättäytyvän miehensä armoille. Uskon edelleen, että on vaikea arvostaa ihmistä, joka ei arvosta itseään, ei anna itselleen arvoa. Tämä välittyi äidistäni minulle ja siitä syystä en ole kyennyt häntä arvostamaan, mikä taas selvästi sattuu häneen. Sen sijaan huomattavasti vaikeammaksi minun ja äitini suhteen tekee hänelle luontaiseksi tullut halu auttaa, huolehtia ja huolestua. Pari arkipäiväistä esimerkkiä:
1. Tapaamme uudessa kotikaupungissani, käymme syömässä ja minulla on myöhemmin menoa. Saatan hänet linja-autoasemalle, josta hän suuntaa kulkunsa takaisin kotiinsa. Ensimmäisiä tekstiviestejä hän saattaa lähettää jo paluumatkalla koskien milloin mitäkin asiaa. Lopulta hän tuntuu olevan huolestunut siitä olenko löytänyt kotikaupungissani työpaikkani, saanut tehtyä työni ja vielä turvallisesti palannut töistä kotiin.
2. Palaan hänen luotaan joulunvietosta. Olen tehnyt matkan lukuisia kertoja isommallakin tavaramäärällä kuin tällä kertaa on mukanani. Kun olen ennättänyt ongelmitta kotiin hän on ehtinyt yrittää soittaa kolme, kenties neljä kertaa ja lähettää puolentusinaa viestiä koskien mitä milloinkin. Yksi viesteistä puolestaan on sisällöltään: "jos et jaksa kantaa kaikkia tavaroita kotiin asti, voit varmasti jättää ne toimistolle."

Viesti, jonka kuulen häneltä rivien välissä on selvä: HUOMAA MINUT! MUISTATHAN MINUT! Mutta kun tätä kerrostalonkorkuista, punaista keltaisella pohjalla ja mustilla huomiopisteillä välkytettyä viestiä on kuullut ja nähnyt muodossa tai toisessa yli kymmenen vuotta, siihen turtuu. Se ei tunnu niin mukavalta, se tuntuu pakotetulta. Ihmiset pääsääntöisesti kuitenkin pääsevät kotiinsa ongelmitta, jos he eivät jaksa kantaa kantamuksiaan kotiinsa asti, he keksinevät jonkin paikan, mihin voivat jättää ylimääräiset tai kenties pyytävät apuun jonkun tutun. Samoin ihmiset yleensä huomioivat ilman jatkuvaa huomionkerjäämistä ja toivetta siitä, että joku arvostaisi, pitäisi ja rakastaisi. Kaiken takana on sittenkin se, että ihminen aidosti arvostaa, pitää ja rakastaa itseään. Silloin omat asiat ja seura alkavat kiinnostaa hieman enemmän kuin muiden ihmisten turvallinen kotiinpääsy sadan kilometrin päähän.

Isäni eli vapaampaa elämää. Hän ei huolehtinut turhia. Hän toki kerjäsi huomiota ja halusi olla huomattu. Hän nautti siitä, että hänen ympärillään oli kenties julkisuuden henkilöitäkin, mutta minun suhteeni hän antoi minulle pääsääntöisesti vapauden sanoa ottaa yhteyttä häneen, jos niin halusin. Toki hänkin soitteli, mutta ei aivan niin innokkaasti kuin äitini. Äkkiseltään tuntui, että vaikka isäni oli juoppo ja aika ajoin joi itsensä sairaalakuntoon, hän oli sittenkin 'ongelmattomampi' kuin äitini. Isäni alkoholismi ja juoppous olivat minulle helpommin käsitettäviä ja ymmärrettäviä asioita. Isäni arvosti omaa vapauttaan ja sekin paistoi hänestä.

Yksi, muttei ehkä vähäpätöisin piirre minun ja vanhempieni suhteissa on ollut fyysinen läheisyys. Vaikka äitini oli minua lähempänä myös fyysisesti läheisyydestä alkoi hiljalleen tulla pakonomaista. Äitini haluaa edelleen halailla, mutta hän ei ole jättänyt minulle sen suhteen valinnanvaraa. Hän haluaa halata, joten hän tulee lähelleni ja kerjää halausta. Isäni kohdalla tilanne oli päinvastainen. Minä en suinkaan kerjännyt halauksia, vaan spontaanisti halasin ja isäni puolestaan sitten vastasi tähän läheisyyteen mm. silittämällä hiuksiani kun katselimme elokuvia. Meidän välillämme fyysinen kosketus ja läheisyys oli pakotonta, spontaania, kaverillista ja molemminpuolista. Sillä tavoin isäni pysyi minulle läheisempänä ja kenties jopa tärkeämpänä.

Miten huolestuttavaa se sitten tässä tilanteessa on, että jo edesmennyt isäni oli minulle läheisempi kuin elossaoleva äitini. Kun tällaisia vastakkainasetteluja käydään silloin kun vielä molemmat vanhemmat ovat elossa, vanhempien tulisi miettiä omia motiivejaan ajatella tätä kysymystä. He ovat pääsääntöisesti kumpikin omalla tavallaan tärkeitä. Niin kauan kuin ihmissuhteissa pakottomuus, tasa-arvo ja -puolisuus säilyvät ollaan huomattavasti vakaammalla pohjalla. Vanhemmat voivat antaa paljon lapsilleen, mutta jos he haluavat säilyttää vanhempiensa kunnioituksen, se paljo on annettava lasten ehdoilla eikä vain vanhemman silkasta auktoriteetista käsin. Toisinkuin Raamatussa kehotetaan "kunnioita isääsi ja äitiäsi", todellinen kunnioitus ei perustu mihinkään kehotuksiin, vaan johonkin huomattavasti hienovaraisempiin asioihin ja ehdottomasti siihen, että vanhemmat ymmärtävät itse arvostaa itseään, eivätkä he ole sen enempää vaarana itselleen kuin kenellekään toiselle.