Maailma muuttuu, kehitys kehittyy ja siinä ohessa ihminen muuttuu ja kehittyy. Viisas lause. Muistaakseni joku keräsi ajatuksen kehittyvästä kehityksestä lukioaikanani liitutaululle ihmeteltäväksi. Miten kehitys ja ihminen kehittyvät, miten asiat rullaavat eteenpäin, se on pääsääntöisesti toinen tarina.

Olen kasvanut lapsuuteni 70-80-luvuilla ja nuoruuteni 80-luvulta 90-luvulle. Musiikinkuuntelutottumukseni eivät varmasti suoranaisesti kerro omasta henkilökohtaisesta kehityksestäni, mutta se antaa esimerkin siitä, miten ihminen voi kehittyä ja mennä eteenpäin - olkoonkin se hieman omituiselta kuulostava esimerkki.

Kielitaidon ja valintakyvyn puutteesta johtuen kuuntelin 70-luvulla pääsääntöisesti suomenkielistä iskelmää. Muistan tuolta ajalta erityisesti Tapani Kansan, mutta olen kuunnellut myös Erkki Liikasta, Paula Koivuniemeä ja Katri Helenaa ja muita suosittuja Suomi-iskelmän kruunattuja. Jossain välissä kuitenkin erkaannuin siitä, mitä muut kuuntelivat. Jos olisin seurannut vanhempieni ja isovanhempieni kuuntelutottumuksia pidemmälle, olisin kuunnellut vastaisuudessakin vanhaa suomalaista musiikkia ja ehkä Demys Roussosia ja kantria. Kuitenkin uuden vuosikymmenen puoliväliin ehtiessäni kuuntelutottumukseni olivat muuttuneet jo melko radikaalisti. Uusi stereoni soitatti minulle toki suomalaisia listahittejä, mutta pääasiassa englanninkielistä musiikkia. Koska minulla oli levysoitin, aloin hankkia omia levyjä ja siten eriytyä "persoonalliseksi" musiikinkuuntelijaksi. Levyhyllyyn eksyi aivan ensimmäiseksi kokoelmalevyjä. Samoin ensimmäiset kasettini olivat halpakopiokasetteja (uudelleenversioituja lauluja) ulkomaisista listahiteistä. Ensimmäinen oma LP-levyni oli A-han Hunting High And Low.

Radio vaikutti kuuntelutottumuksiini huomattavasti. Oman huoneen ja stereon myötä en ollut enää kiinni vanhempieni kuuntelutottumuksissa, vaan tiedostamattani loin itselleni hiljalleen omanlaistani musiikkimakua. Nuoruudessani kuuntelinkin pääsääntöisesti 80-luvun poppia. Toki kuuntelin jonkin verran myös rock-musiikkia, mutta hevi oli minun korvilleni aivan liian rankkaa ja 'samanlaista' tai 'mitäänsanomatonta'. Kiinnostuin jo nuorena sanoituksista ja sanoittamisesta, joten aloin kerätä sanoituksia ja lueskelin niitä kuunnellessani musiikkia ja joskus lauloin mukana. Aina 80-luvun loppuun asti musiikinkuuntelussani on ollut selkeä trendi: olen kuunnellut ulkomaisia listahittejä. Sanoitukset eivät avanneet ovea salaiseen maailmaan, mutta halusin silti tietää, mistä lauluissa lauletaan ja se oli valmistautumista kehitykseen seuraavaa askelmaa varten.

Jälleen uuden vuosikymmenen aamuhämärissä ostin George Michaelin Listen Without Prejudice-levyn. Sanoitukset ovat huomattavasti vakavammat ja syvällisemmät kuin mihin olin tottunut, mutta olin seurannut kyseisen artistin tekosia aina hänen Wham-ajoiltaan, vuodesta 1983. Kyseinen levy oli kuitenkin musiikillisesti vain aiempaa jazzahtavampi ja rauhallisempi, ei puhdas pop-levy. Mutta suurempi mullistus tapahtui kun lainasin serkkuni kaveriltaan lainaaman levyn, Metallican Blackin. Koin jonkinasteisen herätyksen musiikillisesti, ainakin kertarysäyksessä aloin kiinnostua musiikista, josta en ennen ollut ihmeemmin välittänyt. Olisikohan Aerosmith ollut tuohon päivään asti ollut rankinta musiikkia, jota olin kuunnellut. Metalli tuli, näki ja voitti, sanoituksia myöten.

Musiikinkuuntelutottumukseni ovat muuttuneet radikaalisti sitten 80-luvun alun. Osasyynä on ollut oma itsenäistymiseni ja toisaalta kielitaidon karttuminen. En tiedä olisinko niin ahnaasti kuunnellut ulkomaista, ellen olisi koskaan kiinnostunut kielestä vai olisiko vain käynyt niin, että jos en olisi ollut kielistä kiinnostunut, en vain olisi tullut asettaneeksi niin paljoa painoarvoa sanoituksille. Kuka tietää. Metalli ehkä eriytti minut lopulta kaikista lähipiirissäni. Serkkuni oli hiljalleen pääsemässä oman hevi- ja metallikautensa yli. Jäin pitkälti yksin ihmettelemään uudenlaisen musiikin pariin ja jatkoin siitä omaa polkuani kohti Panteraa, Marilyn Mansonia, Fear Factorya, Rammsteinia, In Flamesia ja lukuisia muita. Toisaalta 90-luvun alku toi musiikkitottumuksiini aivan toista ääripäätä. Siinä missä Metallican melodisuus saattoi ajoittain tuoda mieleen jopa klassisen (ostin Edward Griegin Peer Gyntin ja moshasin sen tahdissa), aloin tutustua aina paremmin konemusiikkiin, erityisesti technoon. Samaan aikaan kun vielä ehkä jollain tavalla ravistelin jaloistani 80-luvun popin tomuja, soittimeeni eksyivät mm. Snap, U96 ja 2Unlimited. Olivathan ne aika paljon popimpaa, mutta silti jotain ihan muuta kuin 80-luvun pop. Ikäänkuin tässä ei olisi tarpeeksi katselin paljon Music Televisionia ja sieltä mieleeni alkoivat syöpyä musiikkivideot. Heräsin grunge-todellisuuteen vuonna 1991, jotakuinkin samoihin aikoihin kun metallimusiikki alkoi vetää. Hankin lähes samanaikaisesti Nirvanan, Pearl Jamin ja Alice In Chainsin levyt. Joidenkin musiikinlajien kohdalla kiinnostukseni ei ole koskana herännyt. Joidenkin kohdalla taas se on hiljalleen hiipunut, enkä enää luukuta grungea ahkerasti. Metalli ja konemusiikki sen sijaan löytyy soittolistaltani edelleen, samoin aika ajoin pop.

Nykypäivänä voisin pitää itseäni melko kaikkiruokaisena. Pidän vanhasta 50-60-lukujen musiikista, vaikken tiedä esittäjistä ja laulujen tarinasta mitään. Kuuntelen jazzia, bluesia ja soulia, mutta mieluummin orkesterin soittamana kuin levyltä. Kuuntelen edelleen poppia, mutta myös konemusiikkia ja metallia. Mutta mitähän tämä kaikki tarkoittaa minun kehityshistoriani kannalta, kehityksen ja muutoksen kannalta?

Tunnetteko ketään ihmistä, joka kuuntelisi edelleen pääasiassa 80-luvun poppia tai heviä? Tai ihmistä, joka ei luopuisi Iron Maiden-paidastaan? Jotkut ihmiset eivät ehkä halua pitää kiinni vanhoista tottumuksistaan ja suosikeistaan, mutta osa ihmisistä tekee niin. Kehityksen mukana on vain mahdoton pysyä mukana, ja jos ihmisen oma kehitys syystä tai toisesta jää myös paikalleen - kuten kohdallani se taisi jäädä junnaamaan edellisen parisuhteeni aikana - hänessä ei tapahdu niin nopeita muutoksia ja kehitystä kuin kenties jossain toisessa. Miksi ihminen jää kuuntelemaan vain tietynlaista musiikkia, seuraa vain tietynlaista urheilua, pitää vain tietynlaisista naisista/miehistä jne.? Vastausta on haettava ihmisen henkilöhistoriasta. Kysymykseen on lähes mahdotonta vastata.

Uutiset lasten seksuaalisesta käyttäytymisestä ovat lisääntyneet 2000-luvun alusta ja asiasta puhutaan kenties avoimemmin kuin koskaan. Voidaanko äsken kuvaamaani kehityksen pysähtyneisyyttä soveltaa myös siihen, voiko ihminen 'jämähtää' pitämään itseään huomattavasti nuoremmista pojista tai tytöistä? Tietynlaisesta pysähtyneisyydestähän on kysymys. Mikä ikinä onkin selitys sille, että ihminen pitää oman sukupuolensa edustajista tai itseään selvästi nuoremmista, se on kaivettavissa tavalla tai toisella ihmisen menneisyydestä. Mitään täysin selittämättömissäolevaa ihmisen käyttäytymisessä ei ole. Yksi teoriahan esimerkiksi pedofiilien kohdalla on, että pedofiilit ovat itse pedofilian uhreja, mutta tuo on silti melkoinen yleistys. Kaikki pedofiilit eivät ole itse uhreja.

Toisaalta pedofiilien ja esimerkiksi alkoholistien kohdalla puhutaan sairaudesta. Jos kyseessä onkin jonkin vanhan, tutun, kenties opitun toimintamallin jatkaminen, niin eihän kyseessä ole silloin suoranaisesti sairaus. Toki ihminen on jämähtänyt kehityksessään jollekin aiemmalle kehityksen asteelle, hän ei ole pysynyt kehityksessä ja ajassa mukana, aikuisuus on tullut joko yllättäen tai aivan liian äkkiä. Onko pysähtyneisyys kaikkineen sairaus? Onko sairautta kuunnella vain vanhaa musiikkia, josta on aina pitänyt? Onko sairautta seurata vain jääkiekkoa, koska on aina niin tehnyt? Onko sairautta olla autoista kiinnostunut, koska isäkin niitä aina lapsuudessa ruuvaili?

Jos asiaa miettii laajemmassa mittakaavassa, ovatko kaikki meidän perinteemme ja niissä pidättyminen sairautta? Tai onko kenties se sairautta, että me tiedostamattamme ja väkisin haluamme pitää kiinni markkinataloudesta, koska muitakin vaihtoehtoja on olemassa. Ihmisellä on selvästi tarve tuttuuteen ja turvallisuuteen, vaikka se ei niin kummoisen turvallista olisikaan. Ihmiskunta jatkaa sotimista ja kiistelemistä asioista, joilla ei ole minkään valtakunnan merkitystä minkään asian kanssa. Taistelu jatkuu, koska omista perinteistä eli jämähtyneisyydestä halutaan pitää kiinni. Ihmiset eivät kehity sen enempää joukkona kuin yksilöinä parempaan suuntaan, vaan ihmiset pitävät kiinni tavoista, jotka voivat olla vahingollisia ja tässä on ehkä koko jutun idea: sairautta on se, josta on ihmiselle, ihmisryhmille ja/tai kanssaihmisille haittaa. Tämä mielessäpitäen voidaan miettiä tarkasti, mikä vahingoittaa ihmisiä ja mikä ei. Pedofilia ja alkoholismi vahingoittavat, joten ne voidaan luokitella sairauksiksi. Sen sijaan meidän musiikkitottumuksiamme tai joulutähden ripustamista kuusenlatvaan ei.

Ihmisen henkistä kehitystä ei pahemmin kouluissa, kokeissa ja työpaikoilla arvioida. Mitään oikeaa vastausta tuskin on olemassa, jotta ihmiset kehittyisivät omaan tahtiinsa ja olisivat valmiita tasapainoiseen aikuisiän elämään. Silti yksi tapa olisi tuoda monet keskusteluaiheista jo peruskoulutukseen. Jos esimerkiksi peruskoulun ala-asteen luokan 20 oppilaasta kymmenellä on kokemusta alkoholistista ja viidellä heistä on alkoholisti omassa perheessään, lieneekö kovinkaan kummallista puhua alkoholismista ja kenties lasten asemasta tuollaisessa perheessä? Onko kuitenkin niin, ettei koululaitokselta löydy resursseja ja rohkeutta käydä keskusteluun lasten kanssa, vaikka päättäjiä myöten kaikkien kuvittelisi olevan aikuisia. Kehitys alkaa nimenomaan lapsuudesta. Niin myös minun musiikinkuunteluni alkoi silloin, mutta minulle tarjottiin alkuun ensin vanhempieni ja isovanhempieni, hetkeä myöhemmin listojen 'vastauksia'. Jossain vaiheessa ihminen eriytyy tuosta kaikesta, mutta millaiset eväät hänellä on silloin jatkaa eteenpäin omassa elämässään. Kaikki eivät kuitenkaan kuuntele lähes kaikkea, kuten minä.