Lapsi imee varhaisessa lapsuudessaan kaiken sisäänsä, koska hän ei kykene vertaamaan aiempia kokemuksiaan esimerkiksi ei-alkoholistisen ja alkoholistisen perheen välillä. Kaikki mitä lapsuudenkodissa tapahtuu on normaalia arkea ja todellisuutta, jossa kaikki muutkin elävät kunnes toisin todistetaan. Vaikka lapsi ikäänkuin hyväksyisi vanhempiensa käytöksen sellaisenaan - kuten lapset yleensä tuntuvat vanhemmista hyväksyvän kaiken viattomina - vastalauseita saattaa ilmaantua vuosien jälkeen. Äärimmilleen vietynä lasten vastalauseet saattavat olla huomattavasti pahempia kuin vanhempiensa örvellykset ja uhot koskaan, ne saattavat olla tappavan väkivaltaisia.

Minä kuuntelin mukisematta niin äitini kuin isäni tarinat. Kuuntelin lukuisten ihmisten tarinat ilman ongelmaa. Imin kaiken sen ehkä osaakseni tietämättömyyttäni ja kyvyttömyyttäni reagoida muulla tavoin. Sitä kautta toisaalta minulle nopeasti kehittyi kyky erottaa ns. terve käytös sairaasta, mutta silti olin itse tukevasti ongelmakentällä. Minun oli mahdotonta tietää, mitä kaikkea tulisi seuraamaan aikuistuessani, koska joskus jopa seuraavaan aamuun tuntui kestävän ikuisuus. Vaikka istuin ja kuuntelin, katselin ja ihmettelin, otin edelleen myös tunnepohjaisesti kaikki ärsykkeet vastaan. Isäni juopottelu ahdisti minua. Minua alkoi ahdistaa ja stressata pelkkä joulunodotus, vaikka tiesin saavani lahjoja.

Jatkuvasta ahdistuksesta tuli minulle luontainen tunnetila, joka tylsytti oikeastaan kaikki muut tunteet. Siksi kaikista läpitunkevista ja vahvoista tuli minulle joissain tilanteissa melkein elämää suurempia. Tavallisetkin ihastukset saattoivat ajaa minut tilanteeseen, jossa saatoin alkaa haluamattani ja tietämättäni häiriköidä, riippua toisessa ihmisessä. Heidän hyvinvoinnistaan ja toisaalta huomiostaan tuli minulle kuin päivittäin annos, joka elähdytti kuluvaa päivääni kummasti. Voin sanoa nauttineeni kaikista ihastuksen tunteistani, mutta tiesin olevani vaarallisilla vesillä siinä vaiheessa kun laskin olevani samanaikaisesti ihastunut yhdeksään eri tyttöön.

Mikä on sen parempaa lääkettä ahdistukseen kuin toisen ihmisen seura ja huomio. Minun ongelmakseni tuli se, että vaikka vanhempani toki huomioivat minua lapsuudessani, he eivät pahemmin antaneet positiivista palautetta mistään. Heidän oli täysin mahdotonta huomata kaikkia saavutuksiani kun heillä itsellään asiat olivat vähän, miten sattuu. Koulukiusaamisjakso romutti heikkoa itsetuntoani entisestään ja lopulta toivoin vain olevani jollain tavalla hyväksytty. Tuon hyväksynnän perässä olenkin sitten juossut päättömästä ihmissuhteesta toiseen, vielä päättömämmistä ihastuksista toisiin.

Kaikki on kulkenut elämässäni minun kuuntelukykyni ja kiinnostukseni mukaan. Niin paljon kuin huomiota olisinkin halunnut, en koskaan ole tarvittavaa määrää huomiota saanut. Tuo halu on ollut loputon. Elämä on tuonut mukanaan parisuhteiden päättymisiä ja päättämisiä. Ne ovat jokainen olleet kasvattavia kokemuksia, mutta silti niiden syvempi pohdinta on jäänyt vähäiseksi. Vaikka olen myöhemmin alkanut suorastaan kavahtaa kulisseja, joissa esimerkiksi perheeni lapsuudessani eli, olen huomannut imeneeni kulissit mukaani elämääni. En ole tarvinnut edes toista ihmistä rinnalleni elääkseni niissä. Pahimmin olenkin onnistunut pettämään itseäni arvioidessani tarvitsevani toista ihmistä. Uskoessani kaiken muuttuvan muiden ihmisten myötä ja sen myötä, että minulla on joku, josta voin pitää huolta.

Tästähän lopulta läheisriippuvuudessa on kyse. Toinen ihminen määrittelee minun paikkani ja arvoni maailmassa. Tosiasiassa kuitenkin se olen minä, joka omalla käytökselläni ja uskollani itseeni sekä tekemiseeni määrittelen elämäni suunnan. Mikä elämäni markkina-arvo ei kiinnosta minua eikä sitä rahassa kuulukaan mitata. On vain ja ainoastaan minun asiani tuntea vahvuuteni ja heikkouteni. Voin olla muille ihmisille esimerkkinä, mutta on heidän asiansa kiinnostua tai hylätä, ottaa opiksi tai jatkaa vanhalla mallilla. Minä pyrin kuitenkin imemään sisuksiini kaiken aikaa jotain uutta todellisuudesta ja verrata sitä lapsuuteni vanhalta viinalta ja valkosipulilta tuoksuvaan todellisuuteen.