Läheisriippuvuudesta on tullut muotisana, mutta sen määrittely niin tieteellisesti kuin yleisesti kielessä on varsin monimutkaista. Ehkä on todettava, että jopa psykologian kentässä vallitsee erilaisia selityksiä ilmiölle ja sen käyttökelpoisuudesta on kiistelty.

Tommy Hellsten, suomalaisen läheisriippuvuuskirjallisuuden pioneeri ja psykologi, luonnehti vuonna 1994 läheisriippuvuutta sairaudeksi tai sairauden kaltaiseksi tilaksi, joka syntyy kun ihminen elää jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan vaan sopeutuu sen olemassaoloon.

Läheisriippuvuudesta on tullut leima, joka voidaan lyödä erilaisista taustoista tulevien ihmisten otsaan. He eivät itsekään oikein hahmota, mistä on kyse ja alkavat muodostaa ajatteluaan sen kautta, että he ovat läheisriippuvaisia, sairaita. Jesuiitta Anthony de Mello kirjoittaa kirjassaan Havahtumisia, että on vaarallista leimata itsensä joksikin. Siinä menevät vellit ja ryynit sekaisin kun ihminen alkaa kuvailla itseään sanoin: olen sairas/hauska/surullinen/läheisriippuvainen/sekaisin jne. Meistä jokainen on noista jotain, hieman vuorokaudenajasta ja elämäntilanteesta riippuen. Meistä jokainen on jossain määrin läheisriippuvainen.

Asiaa voikin purkaa niin, että meistä jokaisella on elämänkokemuksia, jotka tekevät meistä tavalla tai toisella riippuvaisia lähimmäisistämme. Läheisriippuvuus on kuitenkin tällaisesta ajatuksesta irroitettu, sairaalloinen toimintatapa. Se on eriytetty nimenomaan tavalla tai toisella epänormaaliksi käyttäytymiseksi. Mutta miten se havaitaan tai määritellään kulttuurissa, jossa kenties yli 50% kärsii jollain tavalla vääränlaisesta toimintatavasta. Nopeasti ajatellen, jos yli puolet ihmisistä käyttäytyy jollain tavalla, sairaalloisesta käytöksestä tulee 'normaalia'. Tämän jälkeen katse alkaakin haravoida sitä 2% väestöstä, joka käyttäytyy selvästi jollain tavalla oudosti ja loput 22% ihmisistä kokevat itse käyttäytyvänsä hassusti. Tämä 2% passitetaan hoitoon ja 22% hakeutuu hoitoon itse (tilastot ovat omasta päästäni vain esimerkin vuoksi).

Miten siis ylipäätään tunnistetaan tuo kummallinen läheisriippuvuus ihmisessä. Jos tiettyjä läheisriippuvuuteen kuuluvia piirteitä listattaisiin, niistä jokainen vaikuttaisi jollain tavalla ihan tavalliselta tavalta toimia. On kuitenkin koetettava hahmottaa raja ns. terveen ja normaalin käytöksen välillä. Tässä muutamia piirteitä, joita voin poimia itsestäni ja joistain läheisistäni: huolehtivuus, huolestuneisuus, avuliaisuus ja ihmisten hauskuutus. Osa noista piirteistä varmasti tuntuu ihailtavalta, mutta jotta läheisriippuvaisen tavasta toimia saisi paremman käsityksen, käyn noita hieman kohta kohdalta läpi.

1. Huolehtivuus

On tavallista huolehtia toisesta ihmisestä. Ajatus siitä, että kaikki hyvä, mitä teet toiselle palautuu sinulle kaksinkertaisena vaikuttaa taustalla. Toisesta ihmisestä huolehtiminen voi hyvässä tapauksessa tarkoittaa kohtuullisen huoletonta vanhuutta. Mutta huolehtimisessa ja huolehtimisessa on eroa. Suurin osa ihmisistä kykenee huolehtimaan itsestään aikuisena. Jos ihminen nimenomaisesti tarvitsee jossain asiassa hieman apua tai hän on sillä tavalla fyysisesti rajoitteinen, ettei kykene huolehtimaan itsestään, huolehtiminen on varmasti perusteltua. Entä tilanteessa, jossa meillä on huumeongelmainen, joka on ajanut elämänsä täysin kuralle, eikä välitä yhtään mistään mitään. Onko syytä tehdä hänelle ruokaa tai pestä hänen astiansa, tai onko syytä putsata humalikon oksennus lattialta, tai onko yli 30-vuotiaiden lasten tiskit ja kämppä käytävä välillä siivoamassa vain sen vuoksi, ettei kestä katsella lastensa elävän epäsiistissä asunnossa?

2. Huolestuneisuus

Tämä piirre on itselleni jokseenkin vieras. Olen hyvin harvoin ollut huolestunut, mutta osa ihmisistä tuntuu olevan aina huolestuneita jostain. Miten lapsi pärjää siellä ja täällä ja tuolla, koska hänestä ei ole kuulunut kuuteen tuntiin mitään. Kuulostaako tutulta? Minulle se on tuttua, enkä pidä sitä aivan normaalina. Yleensä ihmiset pärjäävät riippumatta huolestuneen huolestuneisuudesta. Mutta jotain tämä epämääräinen tunne kuitenkin tahtoo kertoa ihmisestä. Pelkääkö huolestunut ihminen, ettei ihmiset ehkä voi tai pärjää hyvin naapurissa tai valtameren takana? Äitini perustelee usein huolestuneisuuttaan niin, että sitten tiedän, miltä hänestä tuntuu kun minulla on omia lapsia. Toki omista lapsistaan Välittää ja heidän parastaan toivoo, mutta yli 30-vuotias lapsi ei enää ole 12-vuotias. Eikä ihmisen elämä kovinkaan usein muutu radikaalisti vuorokaudessa niin, ettei hän yhtäkkiä pärjääkään. Ja eiköhän se paha olokin joskus iske. Joskus jopa nimenomaan toisen ihmisen huolestuneisuuden vuoksi.

3. Avuliaisuus

On suorastaan kunnioitettavaa, että ihminen auttaa toisia. Auttamisentarpeessakin on luonnollisesti rajansa, kuten jo huolehtimisesta kirjoittaessani ehkä osoitin. Läheisriippuvaiselle on tärkeää, että muut ihmiset voivat hyvin. Hän tekee mitä tahansa muiden ihmisten eteen, mutta on on itse niin ahdistunut ja piipussa, että hän saattaa tarvita enemmän apua kuin hänen autettavansa. Läheisriippuvainen on usein "kuuntelija", jolle voi purkaa kaikki huolet. Hän kuuntelee ja opastaa, muttei hallitse omaa elämäänsä.

4. Ihmisten hauskuutus

Tämä on mainituista kohdista ehkä omituisin, mutta sillekin on selityksensä. Läheisriippuvainen haluaa, että muilla ihmisillä on asiat hyvin ja hän rakastaa muiden ihmisten hymyä, se osoittaa ihmisen voivan hyvin. Näin voisi ajatella. Lapsuudessa kehitin itselleni tavan pelleillä ja kertoa hassuja juttuja, joilla sain ihmiset nauramaan. Kaikilla oli mukavaa seurassani ja samalla purin hieman omaa ahdistustani. Tähän naurattamiseen voi kuitenkin jäädä koukkuun ja kaikki ahdistavat, vaikeat asiat heitetään leikiksi. Silloinkin kun toinen ihminen olisi valmis kohtaamaan ne vaikeat asiat ja hän olisi suhteellisen tietoinen siitä, että se sattuu. Ihminen, joka haluaa edelleen pitää kiinni hauskuuttajan roolistaan, eikä halua kohdata omia demoneitaan, heittää vakavan asian leikiksi.

Olen lopettanut ylellisen hauskuuttamisen. En ole pahemmin jaksanut huolestua ja huolehtia, mutta auttamisentarpeeni on ollut valtava. Kuuntelen edelleen mielelläni, mutta olen pyrkinyt purkamaan yltäni "ymmärtäjän" viittaa. Toki saatan ymmärtää ihmisiä edelleen, jos ja kun ymmärrän itseäni, mutta yritän kovasti olla tuomatta itseäni tykö auttajana ja koko elämän mullistajana. Minulla on oma elämäni elettävänä ja omat ongelmani ratkottavana.

Jokaisella on tietysti tapansa toimia ja sairaalloisen käytöksen tunnistaminen on vaikeaa. Kaikki hauskuuttajat ja huolehtijat eivät ole läheisriippuvaisia. Mutta silti kaikilla ihmisillä on elämässään omat ongelmansa. Historiamme pitkälti määrää sen millaisia ihmisiä olemme tänään. Siitä syystä läheisriippuvainen (tai vain ahdistunut, takertuva) ihminen on kokenut jotain, joka saa hänet reagoimaan tavalla tai toisella itseään vastaan (sairaalloisesti, "väärin"). Tässä kohtaa voidaan palata Hellstenin määritelmään, joka on sittenkin melko epämääräinen ja siksi kenties avoin monille erilaisille tulkinnoille.

Läheisriippuvainen on elänyt jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä ole kyennyt käsittelemään ilmiötä persoonallisuudessaan vaan sopeutunut siihen. Olen aiemmin kertonut alkoholismista perheessäni ja siitä, miten siitä tuli vallitseva todellisuus minulle. Tuo ympäristö toi mukanaan minun elämääni sen, että minun osani oli kuunnella ja olla myöhemmin "auttaja". Läheisriippuvuus pääseekin oikeastaan niskan päälle silloin kun ihminen sopeutuu hyvin voimakkaasti hänen elämäänsä vaikuttavaan ilmiöön. Hän ahdistuu/stressaantuu tietämättään eikä hänellä ole joko kykyä tai tietoa, miten tilanteessa tulisi reagoida tai menetellä. Ihmisellä saattaa toki olla lukuisia erilaisia tapoja käsitellä ahdistustaan, mutta ne voivat olla melko tehottomia, eivätkä ne ole lopullisia ratkaisuja tilanteeseen. Eli tässä tapauksessa se tarkoittaa, että perheväkivaltatilanteessa ei suinkaan huudettaisi vastalausetta ja lähdettäisi menemään, vaan siirryttäisiin virkkaamaan tilkkutäkkiä tai mentäisiin leikkimään legoilla.

Läheisriippuvuuden purkaminen aikuisiässä onkin sitten mielenkiintoinen tehtävä. Lopulta ehkä siinäkin voidaan mennä liian pitkälle - ehkä itsekin menen - ja noihin määrittelyihin jäädään kiinni. Yksi ja sama trauma ylikäsitellään, eikä sillä ole lopulta mitään vaikutusta ihmisen käytökseen. Hän on edelleen ahdistunut, stressaantunut ja masentunut. Lopulta tie ulos on vain oivalluksen päässä. Kierre loppuu sillä hetkellä kun ihminen oppii pitämään ensisijaisesti itsestään huolta ja ajattelemaan maailmanmenoa itsensä kautta, eikä hän toimi itseään tai ketään muutakaan suoraan vahingoittavasti. Siinä onkin kiintoisa haaste, ei vain yksilölle, vaan yhteiskunnille.