keskiviikko, 6. joulukuu 2006
Lapsuudesta periytyvä läheisriippuvuus
On kyse mistä tahansa asiasta ihmisten elinpiirissä, joka vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä ja tekee ihmisestä riippuvaisen, se vaikuttaa parisuhteeseen ja perheeseen. Alkoholisti saattaa olla kaikenaikaa kotona tai hän saattaa olla muualla, mutta työnarkomania on toinen hyvä esimerkki. Jos isä tai äiti on töissä 16 tuntia vuorokaudessa se vaikuttaa väistämättä hänen puolisoonsa ja parisuhteen kemioihin.
Mitä lapsi tästä kaikesta ymmärtää? Lapsuudessa ihmisellä on vain yksi totuus, yhdenlainen elämä. Aikuinen nainen saattaa vihastua miehelleen tämän ainaisesta poissaolostaan tai ryyppäämisestään, mutta lapsi ei ymmärrä kumpaakaan reaktiota. Hän ei ole elänyt niin pitkään, että tietäisi miksi ryyppääminen on väärin ja miksi äiti vihaa isää. Omalla kohdallani tilanteen teki kimurantiksi, että vanhempani jatkoivat yhdessä, vaikka he molemmat puhuivat toisistaan pahoin toistensa selän takana. Vaikka olin pieni ymmärsin tästä vastakkainasettelusta paljon, enkä ollut sokea tai kuuro. Näin ja aistin kaiken muun: ahdistuksen ja väkivallan. Lopulta selän takana puhuttu saattoi purkautua myös toiselle vasten kasvoja ja lapsena en voinut ymmärtää, miksi he silti saattoivat olla yhdessä.
Äitini halusi pitää kiinni ajatuksesta, että lapsella on oltava isä ja perheen on oltava yhdessä. Tuossa vaiheessa se oli kuitenkin täyttä toiveajattelua. Hän kärsi itse tilanteesta ja lapsi, jonka puolesta hän teki valintoja kärsi yhtälailla. Äitini, kuten isäni elivät kuitenkin omassa maailmassaan. Heillä oli omat ongelmansa, jotka kuluttivat heidän energiaansa ja veivät heidän huomionsa. Lapsi on yksin tässä kuviossa. Varsinkin perheen ainoa lapsi. Lapsella ei kuitenkaan ole samoja työkaluja ahdistuksenpurkuun kuin vanhemmilla. Lapsi ei voi juoda päätään täyteen ja öristä vanhemmilleen, miten helvetin hulluja he ovat ja mikseivät jo saatana sentään eroa. Lapsi nielee kaiken kiltisti ja ymmärtää heidän käytöksensä 'terveenä'. Hänellä kun ei ole myöskään käytössään sen enemmän lääketieteellisiä kuin psykologisia diagnooseja. Hänen kasvattajansa ovat täysin terveitä ja normaaleja ihmisiä.
Usein kaksi omiin ongelmiinsa käpertynyttä aikuista alkavat olla myös hoidettavia tai huollettavia. Kun perheessä on lapsi roolit saattavat kääntyä päälaelleen ja lapsista tulee äidin tai isän psyykkaajia. He ottavat roolia vanhempiensa vanhempina ja täysin kenenkään huomaamatta, itse sitä pitkään aikaan vielä ymmärtämättä. Vanhemmat pitävät silti kiinni käsityksestä, että he ovat vanhemmat, jotka opettavat lapsille, mikä on oikeaa käyttäytymistä ja miten ihmisten tulisi toimia. Vaikka kuinka selvästi kaikki piirteet osoittavat, ettei heistä kumpikaan edes itse tiedä, miten tulisi toimia.
Itse kasvoin tältä pohjalta hyvin ongelmakeskeiseksi aikuiseksi. Vanhempani kasvattivat minut todellisuuteen, jossa "normaaleilla" ihmisillä on paljon ongelmia. Heitä tulee auttaa, tukea ja kuunnella. Sama kaava siirtyi omiin ihmis- ja parisuhteisiini, omaan parinvalintaani. Vanhemmat luultavasti toivovat ongelmiensa keskellä, että heidän lapsensa saavat kunnon puolisot tulevaisuudessa. Tämä ei kuitenkaan ole aivan niin paljon ja sillä tavalla heistä kiinni kuin he ehkä toivoisivat. Heidän toiveitaan ei pahemmin kuunnella enää siinä vaiheessa kun lapset eriytyvät heistä lopullisesti. Monet lapset toki toivovat edelleen toteuttavansa heidän vanhempiensa unelmia ja toiveita, mutta vanhempienkin käsitys "kunnollisesta" saattaa olla yhtä vääristynyt kuin heidän lastensa todellisuus. Ja varsin monet meistä ovat vanhempiensa kasvattamia lapsia.
Kommentit