Riippuvuuden kanssa painiminen on kuluttavaa. Sille on alunperin antanut pikkusormen ikäänkuin hyvän tahdon eleenä, tietämättä, mihin se ele voi johtaa. Sen jälkeen sille on kerta toisensa jälkeen helppo antaa itsensä. Sen sijasta, että jokin toimintatapa olisi hyvin hallussa ja satunnaista, koko tapa alkaa hallita ihmistä.

Alunperin erilaiset tavat lähtevät, eivät vain siitä, että on kiva tehdä jotain. Harrastin aikanaan urheilua ja toki omasta kunnostaan pitäminen on tärkeää; yhdessäolo seurakavereiden tai pelitovereiden kanssa on tärkeää. Samoin aloin kirjoittamisen, koska se oli kivaa ja leikin samasta syystä. Musiikinkuuntelu ja elokuvien katselu on aivan samaa sarjaa, miksei tehdä jotain, mikä on kivaa ja siitä nauttii? Onko tarpeellista ajatella, miksi ihmiset aloittavat jonkin tavan ja jättävät huomioitta toisen? Mielestäni ihmisen toiminnan ymmärtämiseksi on pyrittävä ymmärtämään motiiveja toiminnan takana, ei ainoastaan yksilötasolla, mutta myös globaalisti.

Stressi/ahdistus on lyönyt leimansa minun elämääni. Erilaiset yhteiskunnalliset, sosiaaliset ja henkilökohtaiset paineet ovat vaikuttaneet minuun ja jollain tavalla se kaikki on ollut pakko purkaa. Lapsena minulla oli luovempia tapoja. Lapsen tapa ratkoa ongelmia on useinkin luovempaa kuin aikuisen, joka on isketty samaan muottiin muiden kanssa ja, jolle on iskostanut päähänsä eli tottunut yhteen tapaan muiden edellä. Lapsi leikkii ja touhuaa, piirtää, kirjoittaa, pimputtelee, laulaa, tanssii, hyppii puissa, juttelee ikäistensä kanssa ja mitä ikinä. Vanhemmiten tietyt tavat alkavat ikäänkuin 'urautua'. Luovuus katoaa ja ihmisen henkireiäksi jää tapa, joka itsessään aiheuttaa ahdistusta, jota on purettava toisella tavalla. Hänestä tulee nopeasti alkoholin, internetin ja työnteon orja.

Ahdistuksenpurku on minun riippuvuuksieni taustalla. Hiljattain olen kuitenkin ymmärtämässä, että riippuvuudet eivät poista ahdistusta, vaan painavat ne syvemmälle ja saavat kierteen jatkumaan. Jotta ahdistus katoaisi on jatkettava vanhaa toimintamallia kun itseasiassa voisi yhtä hyvin koettaa lasten tavoin tehdä jotain uutta. Vaan riippuvuuden tunnustamiseen, sen ymmärtämiseen, oman käyttäytymisensä ymmärtämiseen ja historiansa kohtaamiseen menee aikansa. Kehä ei pääty vain toteamalla olevansa riippuvainen. Helpoin tie olisi tehdä toisin ilman oivallusta ja antaa sen tulla perässä. Lapsi ymmärtää luontaisesti tuon toiminnan kautta muutokseen-ajatuksen paremmin kuin aikuinen. Silti aikuista pidetään suvereenina verrattuna lapseen. Aikuinen on auktoriteetti lapselle, eikä toisinpäin. Vielä niinkin, että aikuinen opettaa lapselle, miten toimitaan oikealla tavalla. Viimeistään viimeinen näistä kohdista kuulostaa naurettavalta ja ironiselta.

Minä toivoisin osaavani toimia, kuten lapsi. Leikkiä, jos siltä tuntuu. Mennä höpöttämään ulos kavereille, jos siltä tuntuu. Aikuisella vaihtoehtojen määrä on sittenkin paljon suurempi kuin lapsella, joka on riippuvainen vanhemmistaan. Itsenäisellä aikuisella on käytössä arsenaali erilaisia ahdistuksenpurkukeinoja, ettei riippuvuuksille ole käytännössä mitään syytä. Ainoa syy jäädä "koukkuun" on luovuuden kuolema. Aikuistuessaan ihmisellä on edelleen mielikuvituksensa, muttei se välttämättä toimi enää niin vapaasti kuin lapsena.

Juuri nyt voisin olla netissä roikkumisen tai kirjoittamisen sijasta:
- pelaamassa sulkapalloa
- syömässä jäätelöä
- keskustelemassa kaverini kanssa
- lukemassa kirjaa
- juomassa siideriä humppabaarissa (vaihtelua olisi sekin)
- katselemassa näyteikkunoita
- keräämässä käpyjä metsässä
- hyppimässä lammikoissa
- halaamassa puuta
- leikkimässä
- kuvaamassa kaupungin elämää
- ...