Mitään ohjetta eroamiseen tai sen oikea-aikaiseen valintaan tuskin on. Jokainen meistä on kasvatettu kestämään erilaisia määriä erilaisia ärsykkeitä ja ärsyttäjiä. Saatamme kestää jotain piirrettä muissa paremmin kuin toista ja toisissa ihmisissä samoja piirteitä paremmin kuin toisissa. Vivahde-eroihin vaikuttavat varmasti se, miten läheinen ihminen ylipäätään meille on, miten tärkeä hän on meille, arvostammeko hänessä jotain muita piirteitä enemmän kuin toisessa ihmisessä jne. Toisaalta meidän kestävyyteemme vaikuttaa oma elämäntilanteemme: jos olemme jo totaalisen loppu henkisesti, saatamme joko luovuttaa tai vihdoin puolustaaksemme itseämme päätyä katkaisemaan kaikki siteet niihin ihmisiin, jotka ovat jollain tavalla ongelmallisia meille.

Itse erakoiduin jossain välissä pitkälti keskittyäkseni omaan henkiseen taisteluuni. Minua ei tarvinnut ärsyttää tai väsyttää, koska olin jo väsynyt ja masentunut. Yhteydenpito ystäviini ja tuttaviini oli raskasta ja pakottavaa. Pidin yhteyttä vain vanhempiini, muutamaan sukulaiseen ja pariin kaveriini. Lähimpänä päivittäistä kontaktia kanssani olivat lähikaupan myyjät. Kaikesta huolimatta kaipasin ihmisiä tai yhtä erityistä ihmistä rinnalleni. Olin vähään tyytyväinen ja sen yhden ihmisen vuoksi olinkin valmis tekemään sitten asioita, jotka painoivat minut entistä syvemmälle jonkinlaiseen henkiseen erakkouteen, itseni eristämiseen kaikesta muusta. Ehkä tuo on tutumpaa tai luonteenomaisempaa naisille, jotka ovat miesten vuoksi ajansaatossa katkoneet siteitään naispuolisiin ystäviinsä ja tuttaviinsa, matkanneet maailman ääriin miesten vuoksi ja todenneet olevansa eksyksissä.

Minulle eroaminen parisuhteesta on ollut helvetillistä, olen sitten ollut eroaloiteen tekijä tai jätetty. Kumpikaan rooli ei ole ollut helppo. Silti puskista tullut, toisen ihmisen eropäätös on ollut kovempi niellä. Siihen on ollut vain totuttava ja ymmärrettävä, että kaiken yhdessäelämisen keskelläkin olemme erillisiä ihmisiä: parisuhde (edes aviosuhde) ei ole omistusoikeudellinen suhde. Jossain määrin itseäni on ahdistanut ajatus siitä, että kuuluisin toiselle ihmiselle. Olen ottanut jalat alle kun toinen ihminen on alkanut suunnitella kihlausta ja häitä. Ne ovat minun maailmassani kuviteltuja ja muodollisia siteitä, joilla ei sittenkään ole kuin juridista merkitystä kahden ihmisen suhteessa. Avioliitot eivät ole enää, mitä ne olivat ennen. Nykyään eroaminen on lopulta helpompaa kuin avioituminen. Minua onkin ihmetyttänyt millaista varmuutta jotkut ihmiset saavat avioitumisesta. Siihen miksi moista ihmettelen olen kuitenkin saanut jonkinlaisen selityksen.

Minun vanhempani erosivat. Olen avioeroperheen ainoa lapsi, joka näki aviosuhteen hajoamisen tai suoranaisen romahduksen aitiopaikalta. Minulle onnistunut avioliitto tai parisuhde ei ole mikään itsestäänselvyys. Sen sijaan koko ajatus saattaa aiheuttaa jonkinasteista pelkoa. Onnellisuus ja tasapaino parisuhteessa ilman suhteen rekisteröimis- tai virallistamissuunnitelmia ovat minulle mieluisempia tavoitteita, mutta samaan aikaan niin moni asia onnellisuudessa ja tasapainoisuudessa on kiinni itsestäni. Onni ja tasapaino eivät tule toisesta ihmisestä, vaan ne ovat itsessäni olevia piirteitä, jotka korkeintaan aktivoituvat tietynlaisen ihmisen seurassa. Mikä siinä onkaan niin hankalaa löytää etsimänsä vain itsestään? Tältä pohjalta voisi ihmetellä, miksi ylipäätään ihmiset haluavat koskaan parisuhteisiin.

Meillä on biologiset syymme etsiytyä lajitovereidemme seuraan. Jos ja kun taas päädymme ihmis- ja parisuhteisiin meillä on omat rajamme siinä, mitä olemme valmiita sietämään toiselta ihmiseltä, miten lähelle itseämme hänet päästämme ja kuinka paljon valtaa itsestämme annamme hänelle. Jokainen haluaa kuitenkin säilyttää päätäntävallan itsestään ja omasta kehostaan. Toisen astuminen hitusenkaan liian lähelle, minun alueelleni johtaa välittömään ahdistukseen ja torjuntaan. Mielenkiintoista on, miten osa ihmisistä uhraa itsensä toisen ihmisen vaikeuksille ja psyykkisille ongelmille. Toisten turvarajojen yliasteleminen on ollut minunkin arkipäivääni. Pikemmin olen ihmetellyt, miksi kaikki ihmiset eivät anna tulla lähelle itseään, eivät kerro itsestään, mitä haluan tietää. Olen kuitenkin huomannut, että itseasiassa sama ahdistus, joka minua jäytää kun joku osoittaa liiallista mielenkiintoa ja astelee yli turvarajojeni, voi yhtä hyvin olla muissa ihmisissä, joiden turvarajojen yli puolestaan itse astelen. Lopulta toisen ihmisen lähellepäästäminen on täysin kiinni ihmisestä itsestään, uskalluksesta ja halusta antaa itsestään toiselle ihmiselle hieman enemmän kuin muille.

Väkivalta on sitten tyystin toisenlainen ja vakavampi ongelma. Se ei tuota koskaan hyvää hedelmää perheoloissa ja parisuhteissa. Ensimmäisen lyönnin jälkeen lyöjälle pitäisi itselleen herätä kysymys omista motiiveistaan hajottaa ja hallita - mitä ikinä kuvittelee hallitsevansa. Samoin ihmisen, joka kestää lyönnin ja antaa sen anteeksi täytyy kysyä itseltään, miksi niin tekee? Millainen tunne lyönnistä tulee, millaisia ajatuksia se herättää, kokeeko toisen lyönnit jollain tavalla oikeutetuiksi, sillä ehkä hän iskujen kohteena kokee jopa ansaitsevansa lyöntejä. Miksi? Vetäisin rajan oman suhteeni jatkumiselle siihen kohtaan, jos sattuisin lyömään jotakuta. Toisen ihmisen vahingoittaminen on minun itseni vahingoittamista ja omien haavojeni unohtamista. Soisinko todella omien rakkaideni kärsivän samoista asioista, joiden olen nähnyt aiheuttavan niin paljon kärsimystä läheisilleni ja, josta itse olen sivustakärsinyt. Miksi ihmeessä heidän täytyy kokea sama, minkä minä olen kokenut ja, jota en haluaisi kenenkään kokevan? Ensimmäisen lyönnin voi halutessaan antaa anteeksi, jos toinen selvästi miettii motiivejaan lyödä ja hakee apua. Toisen lyönnin kohdalla suhde viimeistään katkeaisi.

Toki parisuhteissa ongelmia voi olla monenlaisia. Alkoholinkäytöllä on omassa arvomaailmassani melko selvä painotusarvo. Toiset ihmiset kestävät toisen ihmisen dokaamista ja humalaista uhoamista, mutta omalla kohdallani mittari on täynnä. Uskoisinkin, että alkoholia humalahakuisesti käyttävän ihmisen on helpompi kestää humalakäyttäytymistä. Jotta ihminen saisi paremman perspektiivin omaan käytökseensä ja kenties motiiveihinsa, häntä tulisi kuvata useita kertoja hetkestä jolloin hän aloittaa juomisen hetkeen, jolloin hän vihdoin illan päätteeksi joko sammuu tai nukahtaa normaalisti. Näitä pätkiä sitten esitettäisiin ihmisille ja heille esitettäisiin muutama painava kysymys mm. miltä tuntuu katsella omaa humalakäyttäytymistä ja miltä heidän "hauskat" juttunsa heistä kuulostavat selvinpäin? Humalassa kun kokemus hauskanpidosta ja hauskuudesta voi olla lievästi vääristynyt. Tärkeintä on ihmisen tietoisuus ja ymmärrys. Jos ihminen ei kestä itsekään itseään humalassa, miten hän voi olettaa kenenkään muunkaan kestävän?

Mutta niin me kestämme. Ehkä lopulta saatamme kestää muita ihmisiä paremmin kuin itseämme. Ei ole ihmiselle laisinkaan ongelmallista kokea ansaitsevansa huonoa käytöstä ja ilkeilyä. Näin ei kuitenkaan ole. Jos ihminen näin ajattelee, hänen olisi ehkä kaikkien paras käydä keskustelemassa kokemuksistaan ja ajatuksistaan, käsitellä kenties joitain arpisia haavoja, jotka saavat hänet asennoitumaan itseensä ja muihin ihmisiin väärällä tavalla. Kuten minä olen asennoitunut lähes kaikkiin entisiin seurustelukumppaneihini, alkuun pikemmin potilaina. Kenellä on ollut taustalla perheväkivaltaa, kenellä alkoholismia, raiskauksia tai insestiä. Minun ongelmani on ollut sietää ja kestää ihmisiä, joilla palaset ovat pahasti hakusessa. Selvästi parhaiten on toiminut suhde, jossa luovuin terapeuttiroolistani. Silti toinen puoli tässä jäi täyttämättä eli itseni auttaminen. Ehkä voisikin ajatella, että sellaiset suhteet toimivat parhaiten, jossa kumpikaan ei hae apua - ja voidaan kädet ristissä toivoa, ettei niin koskaan käykään, koska se voisi muuttaa suhteen dynamiikkaa pahasti - tai sitten molemmat hakevat apua. Jos toinen tekee töitä enemmän kuin toinen suhde on ehkä ajanmittaan tuomittu päättymään.