Monet vanhemmat ovat usein huolissaan siitä, että ovatko he kasvattaneet lapsensa hyvin, Usein vanhemmat eivät toisaalta tällaisia edes ajattele. Vanhempia alkaa yleensä vaivaamaan viimeistään siinä vaiheessa kun lapsi osoittautuu radikaalisti heitä "pahemmaksi" ihmiseksi. He päätyvät kysymään: mitä minä olisin/minun olisi pitänyt tehdä toisin?

Jälkiviisaus ja jossittelu eivät muuta asioita enää mitenkään. Ongelmakäyttäytymistä on monentasoista ja ihmisten tulisi olla tietoisia omasta käyttäytymisestään. Vain sillä tavalla voi alkaa jotenkin purkaa syy-seuraussuhteita. Sekään vain ei muuta asioita miksikään, koska esimerkiksi oman kasvatukseni kohdalla niin isäni kuin äitini tekivät omat valintansa, jatkossa minä tein omani. Minun on tärkeää tietää, miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn, muiden käytöstavat ovat sivuseikkoja.

Isäni ei ollut huolissaan siitä oliko hän kasvattanut minut oikein. Äitini sen sijaan ollut sitäkin huolestuneempi, muttei asialle enää voi mitään. Kukaan vanhemmista ei ole kasvattajana täydellinen. He voivat taata lapsilleen hyvät peruspuitteet, rakkautensa ja huolenpitonsa, mutta aina jotain on liian vähän tai liian paljon. Ja vaikka kasvatus olisi utopisesti täydellistä, lapsi voi toimia tulevaisuudessa eri tavalla kuin odotettiin tai haluttiin. Vanhemmat kun eivät ole ainoita ihmisiä maailmassa, joilta lapset ovat oppia ja mallia. Eivätkä vanhemmat voi sitä millään tavalla estää ilman uusia ongelmia.

Vanhemmuus on rahaavievä harrastus jota pidetään osana ihmiselämää, jos ei jopa raamatullisesti ihmisen yhtenä perustehtävistä. Silti viime vuosina on ajatus käännetty niin, että miksi tällaiseen maailmaan pitäisi saada uusia ihmisiä kärsimään? Toinen puoli asiassa on se, että vanhemmus käy työstä ja monet ihmiset eivät lopulta ole valmiita vanhemmuuteen. Osalle taas lapsentulo saattaa nostaa pahan olon pintaan, vanhemmuus ei olekaan sellaista kuin he odottivat ja toivoiat tai lapsesta saattaa tulla heille aivan kaikki. Taustalla on aina jokin käsittelemätön perusongelma. Lapsen toivotaan olevan jonkinlainen ratkaisu kaikkeen, vaikkei niin ole, eikä voikaan olla. Erilaisiin työtehtäviin haettaessa hakijoille järjestetään kokeita, joista päätellään olisivatko hakijat valmiita ja kykeneviä tehtäviinsä. Tuleville vanhemmille tällaisia kokeita ei kuitenkaan järjestetä.

Voin sanoa osoittelematta (!), että isäni ja äitini eivät kenties olleet valmiita vanhemmuuteen, mutta yhden asian he osasivat tehdä oikein. He olivat valmiita rakastamaan minut hengiltä. Sain tarvittavan määrän läheisyyttä ja hellyyttä, mutta samaan aikaan näin toisenlaista käytöstä vanhempieni suhteessa. Väkivallan näkeminen vammauttaa lapsen kuin lapsen. Usein kuitenkin ajatellaan, että lasta on vain varjeltava kaikelta häneen kohdistuvalta väkivallalta ja hyväksikäytöltä. Mutta mitä virkaa on lapsen varjelulla, jos hän näkee väkivaltaa ympärillään? Eikä auta sekään, että itse väkivallanteot piilotetaan näkyvistä. Lapsen näkyviin jäävät väkivallan jäljet niin iholla kuin ihmisten mielissä. Lapsi aistii vanhempiensa ahdistuksen ja riitaisuuden. Jos vanhemmat todella välittävät lapsestaan, he keskittyvät omaan elämäänsä ja omaan hyvinvointiinsa. Vanhempani keskittyivät pääasiallisesti hieman vääränlaisiin asioihin, eikä se voinut olla heijastumatta minuun. Äitini teki kenties yhden valinnan itsensä vuoksi ja se ratkaisu on ollut viisainta, mitä hän kasvatuksessa kykeni tekemään: hän lähti isäni luota.

Isäni roolia kasvattajana ei pidä väheksyä. Hän antoi minulle miehen mallia, jota en halunnut seurata. Tästä käänteisyydestä seurasi kuitenkin itselleni lukuisia ongelmia. Toisaalta huomaan omaksuneeni joitain arvoja, ajatustapoja ja toimintamalleja häneltä. Ovatko minun tapani sitten jotenkin radikaalisti vahingollisempia kuin hänen, sitä en tiedä. Yksi esimerkki hänen kasvatuksensa kautta tulleesta pohdinnasta ja toisenlaisesta vastarinnasta on suhde yhteiskuntaan. Hän vastusti syystä tai toisesta veroja. Hän olisi varmasti kannattanut vapaaehtoista verojärjestelmää, eikä pakollisia tuloveroja ja eläkemaksuja. Olen tavallaan samalla linjalle, mutta toisaalta yritän ymmärtää, että yhteiskunta on kasvoton, hallitsematon organismi, joka ikäänkuin koostuu meistä jokaisesta. Mitä yhteiskunnassa ja yhteiskuntien välillä tapahtuu johtuu lukuisasta asiasta, vaikkapa siitä, miten jokainen yhteiskunnan jäsen on kasvatettu ajattelemaan asioista. "Yhteiskunnan" suhtautuminen mm. alkoholiin on sattuneesta syystä yksi minua kiinnostavista kysymyksistä. Eivät niinkään verot, vaikka olen sitä mieltä, että alkoholivero voisi olla korkeampi. Isäni oli malliesimerkki, että ei sillä rahalla lopulta ole mitään tekemistä alkoholinhankinnan kanssa. Jos ihmiseltä löytyy 200 euroa viikossa alkoholiin riippumatta verotasosta, niin kyllä se ihminen todennäköisesti sen 200 euroa käyttää kunhan siitä seuraa tukeva humala.

Voisin pitää vanhempiani ihannevanhempina. He kasvattivat minusta sellaisen ihmisen, joka tänä päivänä olen. Kumpikaan heistä ei ole uskaltanut arvostaa aikaansaannostaan, koska minusta tuli erilainen kuin he odottivat. Minusta ei tullut yhteiskunnankaan kannalta aivan sellaista kuin odotettiin. Jos lasten- tai kansalaiskasvatukseenkin pitäisi suhtautua tuotantotehokkuutta ajatellen, niin ollaan jo yhteiskunnan kannalta ongelmallisessa ja arveluttavassa tilanteessa. Vanhemmatkin ovat tuolloin toisarvoisessa asemassa ja kasvatuksen tuloksena on "robotti", tuotantotekijä. Silloin olisi käytännössä samantekevää, vaikka jokainen uusi lapsi kasvatettaisiin työ- ja keskitysleireillä. Kannattaa kuitenkin miettiä sitä, miten mielellään itsekukin meistä tekee jotain asioita pakotettuna tai millainen suhde meillä on asioihin, joita meidät on pakotettu tekemään. Siivoaminen on ihan käytännönpakko, mutta joissain tapauksissa meidät on saatettu pakottaa siihenkin. Millainen suhtautuminen meille on silloin syntynyt siivousta kohtaan?