Haaveilin lapsena laulajan urasta. En kuitenkaan ollut erityisen lahjakas musiikissa. Lisäksi suvusta tulleet paineet olivat pistämässä minua pikemmin rakennus- kuin taidealalle. Silti aloin myöhemmin uneksia elokuva-alan ammatista. Aloin kirjoittaa jo ala-asteiässä, mutta minulla kesti lähes kymmenen vuotta ymmärtää, että kirjoittaminen vaatii vain kirjoittamista, sen sijaan elokuvaohjaaminen vaatisi myös rutosti ihmistuntemusta, sosiaalisia taitoja ja visiota, jota minulta puuttui. Hiljalleen aloin haaveilla elokuvakäsikirjoittajan ammatista, koska minä vain kirjoitin. Olin koulussa keskiverto ainekirjoittaja, enkä kokenut itseäni missään vaiheessa erityisen kannustetuksi tai lahjakkaaksi. Siitä syystä minulla kesti todella kauan antaa ensimmäiset lyriikkani ihmisten luettaviksi, joka taas viivästytti kehitystäni kirjoittajana. Lopulta kuitenkin ammatikseen kirjoittavan täytyy uskaltaa antaa tekstinsä muiden luettavaksi.

Unelmieni toteuttaminen on kaikki kiinni omasta tekemisestäni, mutta elämässä tapahtuu niin paljon muutakin, jolta en ole voinut tai osannut sulkea silmiäni. Kun vielä yhteiskunta asettaa omia paineitaan ja toiveitaan ihmisen niskaan sekä suku saattaa asettaa omiaan, olen joutunut taistelemaan omien haaveideni puolesta ulkoa tulevia toiveita vastaan. Käsityöläisperheestä tulevan on helpompi saada tukea käsityöammattiin hakeutuessaan, samoin kuin rakennustyöläisperheestä tulevan on helpompi saada tukea matemaattisiin yms. ammatteihin hakeutuessaan. Niin minäkin sain isältäni tukea esimerkiksi matematiikan opiskelussa. Hän kulutti huomattavasti aikaansa opettaessaan minulle toisen ja kolmannen asteen yhtälöitä, mutta kuka olisi opettanut ja kannustanut minua kirjoittamaan? Lasten on vaikea saada arvostusta ja kannustusta alalle, joka tuntuu vanhemmista ja isovanhemmista haihattelulta.

Unelmat hautautuvat helposti velvollisuuksien alle. Silti joidenkin ihmisten on kirjoitettava ja unohdettava toisenlaisia velvollisuuksia, osa puolestaan hautaa omia unelmiaan kun heidän on pidettävä huolta perheestään. Kamppailu perheen ja yhteiskunnan odotuksia vastaan voi viedä hengen. Yksi ihminen on kuitenkin melko pieni palanen yhteiskunnassa, eikä kaikki ihmiset jaksa taistella erilaisia toiveita ja odotuksia vastaan. Luovutus voi johtaa epämieluisaan ammattiin, masennukseen, ahdistukseen, alkoholismiin, turhautumiseen ja monenmoisiin muihin ongelmiin. Monet unelmistaan luopuneet vanhemmat saattavat kokea tärkeäksi, että heidän lapsensa toteuttavat sen, mikä jäi heiltä itseltään kesken. Urheilu-urallaan epäonnistuneet vanhemmat saattavat piiskata pieniä lapsiaan jo nuorella iällä urheilijan uralle sillä seurauksella, että lapset eivät välttämättä halua kuulla myöhemmin koko "urheilu" sanaa.

Harrastaminen on yksi ratkaisu. Monet saavat ajan mittaan harrastuksestaan ammatin, mutta montako kertaa he ovat siihen mennessä saaneet selittää, mitä hyötyä heidän harrastuksestaan on?  Yhteiskunnalliselta kannalta kun on merkityksellistä, että ihminen maksaa verotuloja valtion kassaan. Sillä tavalla ihminen saa ikäänkuin syyn ja luvan olla olemassa yhteiskunnassa. Harrastaja ei vielä maksa tuloveroja, eivätkä kaikki ihmiset koe edes mitenkään tärkeäksi sitä, että he ansaitsisivat paljon. Jos työ on mieluisaa pienempikin palkka on hyvä. Omakohtaisesti olen kokenut tämän monta kertaa. Olen ollut pitkiäkin aikoja työttömänä ja lähinnä harrastellut. Noina aikoina saan selittää, mitä elämässäni teen (hyödyllistä) ja mitä olen suunnitellut tulevaisuuden varalle, eihän sellainen sovi, että työttömänä vain ollaan. Kun olen töissä joudun selittämään aivan yhtälailla, koska työni ei ole korkeapalkkaista, se on työtä, josta itse pidän. Ikäänkuin työnteko ja veronmaksu olisivat itseisarvoja. Siten suomalainen yhteiskunta ja mentaliteetti ohjaisivat ihmisiä tekemään kovapalkkaista ja mahdollisimman epämieluisaa työtä. Silti meistä jokainen varmasti haaveilee hieman toisenlaisesta urasta.

Nähdäkseni koko yhteiskuntajärjestys ja pääasiallisesti työntekokin on tässä kulttuurissa jossain määrin ihmisten itsensä kehittämiä. Tärkeää on olla tämän kuvitteellisen yhteiskunnan toimiva osanen ja tuottaa sen kirstuun roposia. Iloitsen aina kun saan tehdä työtä, mutta harmittelen, miten vähälle huomiolle jäävät ne työt ja alat, joita arvostan ja joilla oikeasti on meidän yhteiskuntamme toimivuuden kannalta merkitystä. Yksikään ihminen ei tulisi toimeen ilman niitä ammattilaisia, jotka tuottavat meidän syötäväksemme vihanneksia, viljaa, kalaa ja lihaa. Muut ammatit ovat enemmän tai vähemmän ylläpidollisia, ajanmittaan kehittyneitä, jotta järjestelmä toimisi. Kukaan ei kysy kuitenkaan, miksi sen pitäisi toimia? Kuka tämän järjestelmän kehitti? Kuka päätti, että se on parempi kuin järjestelmät, jotka olivat olemassa ennen? Kuka keksi, että meidän on kulutettava niin paljon kaikkea tätä järjestelmää elättääksemme?

Minun on vaikea tuntea olevani tuottava ja tärkeä palanen yhteiskuntaa. Minut on kasvatettu uskomaan siihen, että olen tärkeä vain olemalla tuottava ja veroja maksava työntekijä. Taiteilijat tuottavat kulttuuria, mutta hekin ovat tärkeitä vain ansaitsemalla rahaa tuotoksillaan. He ovat tärkeitä kuluttamalla viinaa ja kuulumalla tavalla tai toisella järjestelmään, jota vastaan hekin saattavat taistella. Vielä omissa lokeroissaan he saattavat saada arvostusta, kuten kommunistitaiteilijat saivat varmasti omiltaan tukea ja kannustusta. He tekivät työtään, vaikka puoli-ilmaiseksi asiansa puolesta. Silti ennemmin tai myöhemmin jokainen saattaa valita toisin, koska syrjäytyminen on peikko, jota vastaan olen itsekin joutunut taistelemaan. Yhteiskunnassa ja omissa ryhmissämme me olemme epätasa-arvoisia. Meidän lapsuudenkokemuksemme ja perhetaustamme sosiaaliluokkineen asettaa meidät erilaisiin lähtökuoppiin, joista joidenkin on helpompaa ponnistaa eteenpäin elämässään. Toiset joutuvat taistelemaan koko ikänsä saadakseen edes vähän tunnustusta. Ei ihme, että moni ihminen luovuttaa sitä ennen.

Toinen puoli elämän mielekkyyttä on ehdottomasti se, että ihminen kokee tehneensä elämässään jotain tärkeää ja sellaista, mitä on halunnut tehdä. Haluamme toteuttaa unelmiamme, vaikka ne olisivat miten epärealistisia. Osa luovuttaa niistä ajan kanssa, osalle taas kehittyy toisenlaisia unelmia. Minun unelmani ohjata elokuvia muuttuivat ajanmittaan unelmiksi kirjoittaa merkittäviä kirjoja tai olla jollain muulla tavalla vaikuttamassa ihmisiin. Sittemmin olen alkanut uneksia rauhallisesta elämästä lähempänä metsää, maata ja vettä. Yhtälailla olisin saattanut alkaa uneksia maailman näkemisestä, matkustamisesta Australiaan, Espanjaan tai mihin ikinä. Ehkä olisin voinut alkaa uneksiä benji- ja laskuvarjohyppäämisestä. Mikä ero näillä unelmilla on? Koen itseilmaisuun liittyvät unelmani itselleni ihmisenä tärkeiksi, yhteydessä muihin ihmisiin ja maailmaan. Sittemmin syntyneet unelmat koen puolestaan maan- ja käytännönläheisiksi, ne liittyvät jollain tavalla ideologiaani. Sen sijaan viimeiset unelmat liittyvät puhtaasti kokemuksellisuuteen. Matkustaminen ja extremelajit ikäänkuin buustaavat meille kokemusta siitä, että olemme eläneet. Samalla kuitenkin helposti unohtuu se arkipäiväinen ja tylsä tosiasia, että mehän elämme kaiken aikaa. Emme vain osaa olla tyytyväisiä siihen, mitä meillä on, vaan haluamme enemmän. Miksi?

Isäni toivoi minun lähtevän hänen matkassaan Viroon. Olisin aloittanut työni hänen firmassaan jonkinlaisena rahastonhoitajana. Olisin maksanut hänen firmojensa laskut ja pitänyt tiliä tuloista sekä menoista. Hän tarjosi minulle myös maksullisia naisia seuraksi ja paljon muuta. Olisin taatusti tuossa hommassa kokenut yhtä, jos toista. Olisin saattanut olla tehokkaampi unelmieni toteuttamisssa tai sitten en, joka tapauksessa olisin joutunut ainakin hetkellisesti luopumaan muustakin kuin unelmistani, esimerkiksi periaatteistani. Hän ei tuntunut ymmärtävän kirjoitusharrastustani ja sen tärkeyttä, eikä toisaalta hänen minulle antamansa vaihtoehdon mielekkyyttä. Isäni elämänarvot olivat hyvin erilaiset kuin minulla. Hän boikotoi ankarasti yhteiskuntaa ja järjestelmää vastaan jättämällä pääsääntöisesti kaikki veronsa maksamatta, saadakseen enemmän itselleen. Tämänkin katsoisin olevan yhteiskunnan antama vaihtoehto. Hän pystyi keplottelemaan itselleen ihan kohtuullisen elämänlaadun tällä tavalla. Hänen rahoistaan aikamoisia summia siirtyi tavalla tai toisella valtion kassaan kauppa- ja baarireissuilla. Hän oppi yhteiskunnasta ja maailmasta yhtä ja toista. Hän koki taatusti paljon enemmän irtosuhteita, elämän karvautta ja hunajaa kuin minä. Mutta lopulta kysymys kuuluu: minkälaista oppia hän lopulta tästä kaikesta kokemuksestaan sai? Mitä hyötyä on liudasta erilaisia kokemuksia, jos niistä ei opi rahtuakaan?

Ja minä mietin mikä on minun kaupallinen arvoni yhteiskunnassa tuottamattomana tekijänä. Minulta on jäänyt paljon kokematta ja aika valuu kaiken aikaa eteenpäin. Mahdollisuuteni kokea villi nuoruus on jo mennyt. Matkustamiseen käytössä oleva aika hupenee kaiken aikaa, eikä minulla ole edes varaa matkustella. Minkäänlaisia mitaleja kun ei anneta siitä, että ihmiset selviävät lapsuudestaan selväjärkisinä, eivätkä jatka vanhempiensa viitoittamalla tiellä. Silti kaikkiin ihmisiin kohdistuvat samanlaisia odotuksia yhteiskunnan taholta.