Ihmisten historiaan on todella vaikea päästä sisään. Joskus omaankin historiaan on todella vaikea päästä kiinni ja ymmärtää, miten eri asiat ovat vaikuttaneet siihen kuka nyt olen. Joku voisi kysyä, miksi se ylipäätään on tarpeen ja siihen joudun vastaamaan yhtä mystisesti: ensisijaisesti itseni vuoksi, mutta lopulta kaikkien niiden ihmisten vuoksi, jotka kanssani ovat jossain tekemisissä. Aivan samalla tavalla kuin me muistamme menneisyydestämme jonkun mielenkiintoisena, mukavana, rasittavana tai pelottavana ihmisenä, me esittäydymme muille ihmisille jonain, josta meillä ei ole välttämättä mitään tietoa.

Lapsen elämässä vanhemmat ovat aluksi hyvin tärkeässä roolissa. Lapsi reagoi kaikkeen, koska hänellä ei ole tietoa, mitä tapahtuu ja miksi tapahtuu. Äänillä, äänenpainoilla ja kosketuksilla on huomattavasti suurempi merkitys heidän maailmassaan ihmisillä, jotka kykenevät lukemaan tätä tekstiä ja ymmärtämään edes hieman, mistä on kyse. Ristiriitatilanteet vanhempien välillä ovat lapsen kannalta sanattomia, mutta he saattavat silti aistia kaiken. He eivät kykene välttämättä käsittelemään tuntemuksiaan, vaan ne patoutuvat ja jäävät muhimaan ahdistuksena.

Isäni alkoholinkäyttö ahdisti minua melko suoraan. Hänen roolinsa elämässäni on tärkeä monin tavoin, mutta yhtä tärkeä on hänen rinnallaan eläneen naisen, äitini. Kun puhutaan siitä, miten ihmiset saavat vaikutteita, miten he oppivat erilaisia asioita ja kumpi on kenties ollut parempi tai pahempi vanhempi, voidaan eksyä hieman olennaisesta. Ihmiset ottavat vaikutteita ja oppivat kaikkialta. Ihminen ottaa syntymästään lähtien vastaan tietoa ja oppii puhumaankin sen kautta, eikä tuotakaan oppimista pääsääntöisesti osoiteta jommankumman vanhemman meriitiksi. Samoin, jos ihminen myöhemmin sairastuu, voidaan osoitella alkoholisti-isää tai kenties molempia vanhempia, voidaan osoitella suuntaan ja toiseen, mutta mitään muuta sitten ei lopulta kädessä olekaan kuin syytöksiä.

Seuraavaa en kirjoita syyttääkseni kumpaakaan vanhempaani, vaan todetakseni tilanteen ja kertoakseni, miten he molemmat vaikuttivat minuun tahollaan. Isäni puoli lienee kohtuullisen selvä. Hän oli alkoholisti ja hallitseva persoona. Hänen kanssaan oli mukavinta olla silloin kun hän oli samalla tasolla kuulijan kanssa. Se oli mahdollista vain silloin kun hän oli selvänä. Isäni on vaikuttanut miesihanteeseeni, ehkä osaltaan naisihanteeseeni, hän on vaikuttanut jossain määrin suhtautumiseeni yhteiskunnallisiin asioihin. Äitini osuus on huomattavasti vaikeampi, koska hän ei ollut dominoiva samalla tavalla kuin isäni. Hänen tapansa oli alkuun passiivinen (hyväksyvä, vaikka hän ei itsekään pitänyt tilanteesta). Vaikka äitini joutui käsittelemään rankkoja asioita, hän ei kuitenkaan puhunut niistä minulle. Olin lapsi keskellä kaaosta, mutta minulle kukaan ei selittänyt, mitä tapahtui - ei sen enempää kotona kuin koulussa. Äitini vaitonaisuus ja hiljainen hyväksyntä vaikuttivat hyvin vahvasti mies- ja naisihanteeseeni. Samoin alistuvuus isäni tahdon ja nyrkin edessä veivät häneltä niin isäni kuin minun luottamukseni ja kunnioitukseni. Äitini on myöhemmin ihmetellyt, miksen minä rakasta häntä tai miksi olen samanlainen kusipää kuin isäni. Lopulta kyse ei ole siitä, että olenko samanlainen vai erilainen, vaan yksinkertaisesti siitä, miten toiseen ihmiseen vaikuttaa ihminen, jolla ei ole itsekunnioitusta ja, joka ei arvosta itseään. Eikä tuo asia korjaannut sormia napsauttamalla suuntaan tai toiseen. Ihminen ei opi arvostamaan itseään sanomalla: "rakastanhan ja arvostanhan minä itseäni", eikä toinen sitä kautta heti usko ja arvosta.

Sama pätee luonnollisesti isääni. Hän petti luottamukseni useita kertoja. Kenties useammin kuin äitini, mutta silti hänen persoonansa ja alkoholisminsa alkoivat tuntua jo tutulta ja turvalliselta. Niinhän hänen oli tarkoituskin käyttäytyä, kuin kusipää. Ei hänen luottamuksensa menettämisessä ollut mitään ihmeellistä. Siten ehkä hänen osuutensa on selvempi ja helpommin käsiteltävissä. Isäni ajautui elämässään tilanteeseen, jossa muiden antama arvostus muovasi hänen minäkuvaansa. Tästä syystä hänen itsearvostuksensa ja -kunnioituksensa olivat harhaisia. Ihmisen täytyisi oppia arvostamaan itseään sellaisena kuin on, ilman muiden sanomisia ja minänpönkitystä. Monet meistä varmasti kaipaavat ja tarvitsevat sitä, mutta esimerkiksi minun on todella vaikea ottaa kehuja vastaan tai käsitellä niitä. Joissain tapauksissa minulle on mielusampaa kuulla rakentavaa kritiikkiä.