Miten on selitettävissä, että ylikansoitetussa maailmassa on niin paljon yksinäisiä ihmisiä? Miten on mahdollista, että niin monet haluaisivat tuntea olevansa hyväksyttyjä ja rakastettuja, vaikka heillä on aivan varmasti ympärillään ihmisiä, jotka heistä välittävät?

Nämä ajatukset ja kysymykset ovat osittain itselleni suunnattuja. Olen tuntenut itseni yksinäiseksi ja olen toivonut olevani hyväksytty ja rakastettu, senkin jälkeen, että minulle on tunteista kerrottu. Mitään yksiselitteistä syytä tuskin on, mutta siinä missä me hukumme informaatiotulvaan, meidän tunteemme alkavat olla enemmän tai vähemmän sanallisen viestinnän armoilla. Olemme liian kiireisiä osoittamaan rakkauttamamme, joten huikkaamme lähtiessämme ovelta: "rakastan..." Maaseutu- ja viidakkoelämässä on se puoli, että oma koti on hieman eristyksessä muusta, jolloin ydinperhe on tiiviimpi. Perheen suojissa voi tapahtua monia kauniita asioita, jotka vahvistavat perhesiteitä ja saavat jokaisen tuntemaan olonsa rakastetuksi tai ainakin läheiseksi jollekin ihmiselle. Kerrostaloasumisessa sen sijaan on lukuisia asioita, jotka hajottavat tuota rauhaa ja yhdessäoloa. Lisäksi kaupungissa on lukuisia virikkeitä, joita meidän ihmisten sanotaan kaipaavat: on tärkeää, että kaupungista löytyy ostoskeskus, baareja, klubeja, biljardisali, kuntosaleja, hyviä ravintoloita jne. Sen sijasta, että sitten viettäisimme aikaamme perheemme kanssa se aika menee nimenomaisissa paikoissa jonkun muun kuin lasten tai vaimojen kanssa, ellemme nimenomaisesti ota heitä mukaan.

Onhan meillä toki muitakin ihmissuhteita, jotka ovat tärkeitä meidän kehityksellemme, mutta riippuu hyvin paljon niin meidän omista perheistämme kuin muista läheisistä, miten he varustavat meitä tulevaisuutta varten. Yksi omalta kannaltani kiintoisa asia on ollut se, ettei minua ole varustettu millään tavalla ymmärtämään alkoholismia. Siitä ei käyty millään koulutuksen asteella keskustelua, vaikka elin sen keskellä. Minun on täytynyt oppia itse ymmärtämään ja se on vienyt vuosia ja jälleen vuosia elämästäni. Koska kukaan ei toisaalta ole kyennyt suoranaisesti tekemään matkaa kanssani tai opettaa minua kertalaakista, olen tuntenut oloni yksinäiseksi, ellen sitten itseäni omituiseksi erakoksi. Kaikkiko vain sen takia, etten ole ollut koskaan elämässäni humalassa?

Aiemmin minua hivelivät kun joku sanoi pitävänsä minua, rakastavansa tai välittävänsä minusta. Ajan kuluessa olen oppinut, että jokainen osoittaa noita tunteitaan eri tavoin. Osa jopa kohtuullisen ristiriitaisesti. Sanat ovat menettäneet merkityksensä, eikä minua hivele mitkään sanat. Pikemmin minua hivelee se, jos joku uskaltautuu lähelleni, halaa minua, ottaa kädestä tai osoittaa tunteensa käytännössä. Silti olen kaivannut sanallista tunnustusta, olen halunnut ihmisten jollain tavalla osoittavan hyväksyntänsä. Se on johtanut siihen, että olen ehkä ajautunut melko kauas siitä kuka lopulta olen tai olen ollut. Ihmisten hauskuuttaminen on taito sinänsä, monet arvostavat sitä ja minä olen hauskuuttanut ihan mielelläni. Seksuaalinen miellyttäminen on osa kokokuviota. Kiinnittämällä kumppanimme meihin seksuaalisesti voimme kuulla noita taikasanoja ja minä olen tehnyt parhaani, olen pyrkinyt olemaan hyvä, tyydyttävä kumppani. Sen taidon opin kahden seurustelukumppanini kanssa hyvin, mutta lopulta nimenomaan tästä "näytellystä" tai "kulissinomaisesta" käytöksestäni tuli minulle ongelma. Herätän kysymyksen siitä, mitä me olemme valmiita tekemään miellyttääksemme muita ja tunteaksemme kuuluvamme joukkoon?

Minulle hauskuuttaminen ei ole ollut ongelma. Muistan hyvin kaksi eri tekstiä, jotka kirjoitin aikanaan kirjoittajakoulussa. Toinen oli satu ja toinen näytelmä. Molemmat saivat kuulijani/lukijani nauramaan katketakseen, kyynelsilmin. Se taito on minulla, jos sitä haluan käyttää. Kuitenkin tunnen, että naurattajia maailmassa on ehkä enemmän kuin keskustelunaloittajia. Naurattaminen kuuluu siihen samaan ulkoiseen "hyvään" kuin kaunis ulkonäkö, joka on helpompi hyväksyä, se miellyttää ja saa meidät lähemmäs jotain yhtä ihmistä. Sen sijaan melko usein itkeminen on meille hyvin henkilökohtainen tapahtuma. Me emme ole tottuneet itkemään joukossa kuin ehkä hautajaisissa. Henkilökohtainen kasvu tuskin on minkäänlainen este naurulle tai huvittumiselle, mutta se muokkaa väistämättä huumorintajua. Ymmärtämällä omat heikkoudet huumorintaju saattaa muovautua ainakin niin, ettei ketään ihmistä halua loukata. Jollain tavalla valaisevana esimerkkinä voisin kuvitella lihavan pojan kertomassa vitsejä lihavista ihmisistä tai mustaihoisen kertomassa vitsejä neekereistä. Tutustumalla itseensä huumori voi kääntyä itseironiaksi, mutta loukkaava tai rasistinen huumori (?) loppuisi.

Seksuaaliasiat ovat varmasti monille ongelmallisia. Niistä puhuminen julkisesti on lisäksi pitkälti bannassa. Minulle seksuaalisuudesta puhuminen on ollut aina ongelma. Siitä on tehty jossain määrin tabu ja se on heijastunut käytökseeni sekä parisuhteisiini. Kun parisuhteessa ei kykene kertomaan mistä pitää eikä kumppanikaan sitten uskalla asiasta puhua, ollaan melko pian ongelmissa. Samoin minulle seksi on välineellistynyt, siitä on tullut miellyttämisen väline pikemmin kuin tunnepohjainen tapahtuma. Samalla tavalla uskoisin monien ihmisten joutuvan ongelmiin halutessaan hyväksyntää ja seksiä, lopulta he eivät koskaan löydä tunnepohjaisesti sitä, mitä etsivät. Seksikumppaneita sen sijaan tulee aina enemmän ja enemmän, eivätkä he menetä uskoaan siihen, että seksillä olisi mitään tekemistä heidän tunnepuolensa kanssa. Aivan siinä missä pelkät seksikeskustelut ventovieraiden kanssa internetissä virtuaalisesti ovat sotkeneet minun tunne-elämääni, huomattavasti varmemmin fyysinen seksi sotkisi sitä. Kyse on pikemmin tunteidensa tunnistamisesta ja niiden ymmärtämisestä.

Siinä määrin kuitenkin seksuaalinen miellyttäminen on minulle muuttunut välineeksi, etten ole välittänyt pätkääkään omasta tyydytyksestäni. Siitä on tullut melkeinpä pakkomielteistä saada kumppani tyydytetyksi ja tuntemaan minut hyvänä miehenä. Olenko kuitenkaan hyvä mies vain oppimalla tekniikkaa? Ongelmani seksuaalisuudessani ovat tunnepohjaisia, eivätkä vielä millään tavalla selkeitä minulle. Uskoisin kuitenkin, että pystyn käsittelemään seksuaalisuuttani vain ymmärtämällä sitä, miten ihmiset ylipäätään toimivat. Minun tapaani oppia on kuulunut mm. tutustumalla internetin eri keskustelupalstoihin ja kuvagallerioihin, pyrkiä lähestymään joitain ihmisiä keskustellakseni. Mitään selkeää syytä en ole kuitenkaan löytänyt, mutta olen havainnut jo aiemmin mainitsemiani yhdistäviä seikkoja: me kaikki haluamme olla hyväksyttyjä. Oman alastoman vartalon esitteleminen internetissä on toki itsensä esittelyä, mutta siihenkin on syynsä. Tuskin syy on yksiselitteisesti se, että ihminen pitää siitä, miltä oma vartalo näyttää. Kyllähän se vartalo näyttää hyvältä, vaikkei kuviaan levittelisi. Kuvien levittäminen johtaa vuorovaikutukseen, ne eivät ole vain ihmistä itseään varten, vaan muiden silmille.

Taistelu hyväksynnästä jatkuu vielä senkin jälkeen kun asian tunnistaa ja tunnustaa. Kun sen on kerran oppinut siitä voi irroittautua vain hiljattain. Omalla kohdallani keskustelupalstat ja kuvagalleriat ovat muuttuneet ahdistaviksi paikoiksi. Tunnen luissani ja ytimissäni pahan olon, joka ihmisistä huokuu. Mistä ihmiselle tuleekaan tarve olla esillä tai hyväksytty? Kuka sen meihin asentaa tai kuka meille sen tarpeen opettaa? Eikä tästä esilläolemisesta ole niinkään pitkää matkaa siihen, kun haluamme tuntea olevamme valtavan ihmismassan rakastamia. Mitä isompi ihmismassa rakastaa, sitä parempi. Lopulta yhden ihmisen tyydyttäminen tai hauskuuttaminen ei riitä, vaan meidän on päästävä televisioon, suurille lavoille,  porno- tai sanomalehtien sivuille. Mikä hienointa, esilläolemisesta saa mukavasti rahaa.