Kävin viikonloppuna elämäni ensimmäisen kerran koirien agilitykeskuksessa katselemassa kuinka tottelevaisia pienet ja vähän isommat koirat ovat. Vaikken voi sanoa olevani täysin hurahtanut koiriin niin erityisesti kissat ja koirat ovat aina olleet suloisia pörrötettäviä. Jos pitäisi valita haluaisinko lapsen vai neljällä tassulla kävelevän karvakasan, ehkä kallistuisin sittenkin karvoihin. Joka tapauksessa oli hupaisaa seurata koiranpentujen tottelevaisuutta radalla. Jäi kyllä päällimmäisenä mieleen, että tuomareille tuollaiset kisat ovat aika hakuammuntaa. Kolmestakymmenestä koirasta on vaikea valita valioyksilöitä vain sen mukaan, miten ne seisovat. Näin se kuitenkin meni. Itse keskityin lähinnä moniin pieniin koiriin, jotka luimistelivat, nuolivat käsiä, haukkuivat, näyttivät olevan ihmeissään, kylmissään ja heiluttelivat häntää. Koirat saivat hymyn kasvoille, sen sijaan tuosta kisailusta en ole niin varma.

Mikä viehätys sisältyy siihen, että koirien tottelevaisuudesta ja esiintymistaidosta kisataan. Toki hevosistakin koetetaan löytää valioyksilöitä esimerkiksi jalostusta varten, mutta eiköhän se valio löytyisi ilman moisia kisojakin. Lopulta eron huomaakin, ei niinkään koirista, vaan heidän kouluttajistaan ja kisailuttajistaan. Koira voi menestyä, vaikkei siitä riippuisi elanto tai sen kasvatusta otettaisi äärimmäisen vakavasti. Ihmiset, joille koirat voivat olla osa toimeentuloa, ne ovat osa heidän omaa mainettaan, joutuvat ottamaan homman paljon vakavammin ja raskaammin kuin ne, joille koko touhu on lähinnä harrastusta. Koiria kun koulutetaan, leikitetään ja kasvatetaan ihan vain perheen tarkoituksiinkin, eikä välttämättä vain menestymään kisoissa ja hankkimaan erilaisia titteleitä rinnustaan. Ehkä tässäkin lajissa on havaittavissa se, mikä ero on harrastelijamaisuudella ja ammattilaisuudella, joka on työntynyt kaikkeen kisailuun.

Urheilussa tämä vakavamielinen elannonhankinta on ehkä selvintä: jos et ole fyysisesti kunnossa, jos et harjoittele, jos et seuraa tiettyjä elämäntapoja, jos alat laiskotella, jos et tottele valmentajaa, jos et sitä taikka tätä, voi kautesi ja elantosi olla uhattuna. Jos teet asiat lepsummin kuin muut, et menesty ja saat vähemmän palkkaa. Harrastelijalla ei ole tuollaisia paineita. Hän saa elannon muualta ja hänelle ei maine urheilijana ole niin suuri juttu. Reilu viisikymmentä vuotta sitten kaikki oli vielä hieman toisella tavalla. Ihminen saattoi harrastaa ja harrastelijana voittaa maansa mestaruuden, lähteä valtamerten taakse kisaamaan maailmanmestaruudesta ja voittaa sielläkin. Palkka tuli metsänvartijan töistä tai mistä ikinä, joten elämä oli turvattua. Nykyisellään nämä metsänvartijat saattavat olla jalkapallojoukkueen maalivahteja, jotka eivät välttämättä juuri muuta osaa tehdä kuin torjua palloja. Jos työpaikka menee, mitäs sitten tapahtuu?

Kun koirat ovat pentuja ja kouluttajat tekevät sitä ikäänkuin harrastuksena, se on lystiä, sosiaalista kanssaolemista. Toki tuota yhdessäoloa voisi harjoittaa muillakin tavoilla, mutta miksei noinkin. On kuitenkin hieman ikävä nähdä, miten vakavasti jo peruskouluikäiset ottavat koirien kasvatuksen ja koulutuksen. Päivän tunnuslause on: "aina ei voi voittaa, mutta aina voi hävitä ja kun häviää, aina voi selittää" ja niin nämä nuoret kasvattajatkin alkavat selittää, vaikkei kukaan kysynyt. Sen sijaan, jos hauvan on lähinnä tarkoitus oppia olemaan muiden koirien kanssa, vilkkaissa paikoissa, erikoisissa tilanteissa purematta, murisematta ja haukkumatta kenellekään, se on kohtuullisen ymmärrettävä motiivi kisata. Kyllä minäkin mieluummin kotonani pitäisi sillä tavalla valmennettua koiraa kuin räksyttävää ja pelokasta.