Olen ollut ujo poika. Ensimmäiset treffini - jos sitä sellaiseksi voi kutsua - minulla oli kun olin täyttänyt 22 vuotta. Ironista on, että siihen mennessä minulla oli kuitenkin isäni suosiollisella avustuksella ollut kosketusetäisyys alastomaan naiseen. Isäni ei ollut juurikaan avuksi siinä, miten minun olisi naisten kanssa tullut toimia ja äitini puolestaan oli sen verran epävakaa ja traumatisoitunut miehistä, ettei häneltä ehkä ollut mitään järkeä kysyä. Kun taas koko naiskuvani pikemmin pohjasi traumatisoituneeseen äitiini kuin tasapainoisiin naisiin, olin aika hakoteillä sen suhteen, mitä naiset todella haluavat, miten heidän kanssaan tulee toimia, miten luoda yhteys heihin ja niin edelleen.

Ongelma tuntui olevan sekin, että kun en lähtenyt muiden ikäisteni tavoin diskoihin ja juomaan, vaan jäin yksin kotiin, ei noita kontakteja tullut muutenkaan ihan tavattomasti ikäisiini ihmisiin. Kaikki kaverini olivat poikia/miehiä, enkä koskaan pahemmin puhunut naisista heidän kanssaan, joten jäin aika yksin koko asian kanssa. Keskusteluyhteys naisiin syntyi yllättävästi internetin välityksellä. Sen sijaan, että olisin kohdannut naisia baarissa, saatoin puhua tunteja naisen kanssa, joka viihtyi pikemmin baarissa kuin kotonaan. Internet avasi maailman hyvin erilaisiin ihmiskohtaloihin ja toisaalta naisiin. Kun kerroin äidilleni kohdanneeni nuoren tytön, jota sukulainen oli käyttänyt seksuaalisesti hyväksi, keskustelu äitini kanssa avasi minulle toisenlaisen kuvan myös hänestä ja sukuni kohtaloista.

Internet alkoi muodostua niin minulle kuin ilmeisesti monille nuorille naisille ja miehille paikaksi, jossa he saattoivat kertoa salaisimpia tuntojaan ventovieraille. Alku oli melko ravisuttava, kun ihastuin kerta toisensa jälkeen johonkin tyttöön, joka asui milloin Havaijilla, New Yorkissa tai Ruotsissa. Pääni oli sekaisin kun tunteet vyöryivät päälle. Ajan mittaan aloin torjua noita tunteita tai ne tasoittuivat, mutta uteliaisuuteni kasvoi. Ehkä juuri uteliaisuuteni ihmisistä lopulta ajoi minut kohtaamaan naisia, jotka kiinnostuivat minusta. Ensimmäinen heistä matkasi Puolasta asti tapaamaan minua. Kaksi hyvin erilaista ihmistä kohtasi juhannuksen aikaan ja ihastuivat toisiinsa, jos eivät jo olleet aiemmin ihastuneet. Suhde osoittautui kuitenkin täysin mahdottomaksi, koska molemmat olisivat tarvinneet toisiaan hieman useammin. Välimatka esti säännölliset tapaamiset tai ehkä pikemmin rahanpuute.

Ehkä juuri ihastukseni puolalaiseen johti siihen, etten enää pahemmin välittänyt jutella ulkomaalaisten naisten kanssa. Seuraavakin suhde syntyi netin välityksellä, hieman omalaatuisella tavalla. Netissä kun ei voi tietää kenen kanssa milloinkin juttelee, niin muuan ryhmä nuoria halusi naruttaa minua. Se menikin ihan hyvin siihen saakka kun eräs heistä ei kokenut sitä kovinkaan hauskaksi ja hän tuli juttelemaan kanssani myöhemmin. Juttelimme puhelimessa ja sitä kautta suhde alkoi syventyä. Kuinka ollakaan tapasimme juhannuksen aikaan. Ensimmäinen seurustelusuhteeni puolalaistytön kanssa oli kuitenkin edelleen tuoreessa muistissa. Se jäyti minua, enkä oikeastaan missään vaiheessa ihastunut tai tuntenut minkäänlaista tunteenpaloa uuden tyttöystäväni kanssa. Puolen vuoden seurustelun jälkeen päätin suhteen.

Minulle internet mahdollisti itseni etsinnän. Vuoropuhelu muiden ihmisten kanssa on lopulta kuitenkin ajatusten jäsentelyä, oman tarinan kertomista ei vain toiselle ihmiselle, vaan myös itselleen. Kerroin tarinaani siihen pisteeseen, että aloin hiljalleen oivaltaa asioita itsestäni ja menneisyydestäni. Kun ensimmäisten vuosien aikana saatoin purkaa lähinnä isäsuhdettani ventovieraille, sen vuodatuksen tarve väheni hiljalleen. Samalla annoin lopulta itselleni luvan odottaa.

Vuodet kuluivat ennenkuin seuraavan kerran ihastuin. Lopulta, vaikka välimatka tytön ja minun välillä oli pienentynyt, olimme henkisesti ja arvoiltamme todella kaukana toisistamme. Jos jälkikäteen ajattelee, niin se ei olisi millään voinut onnistua. Mikä sitten ylipäätään sai kolahtamaan niin kovaa? Ehkä ensimmäisen kerran kohtasin käytännössä läheisriippuvuuden merkityksen elämässäni. Tyttö oli kaunis, hän oli fiksu, mutta samaan aikaan anorektinen ja hän salaili asioita. Minä vain kuuntelin, koetin ymmärtää ja auttaa nimenomaan ymmärtämällä, lopulta tunteet astuivat mukaan. Minä tarvitsin häntä ja hän tarvitsi minua, muttemme kuitenkaan tarvinneet toisiamme välttämättä fyysisesti, vaan henkisesti. Suhteesta tuli omituinen potilas-terapeutti-suhde, joka ei voinut päättyä onnellisesti. Vielä jälkikäteen tekeydyin toiseksi ihmiseksi internetissä saadakseni tietää, miten eromme ja/tai eronjälkeinen avautumiseni hänen vanhemmilleen vaikutti. Olihan se hölmöä, mutta lopulta halusin tietää oppiko hän matkan varrella yhtään mitään.

Tuosta "suhteesta" eroaminen oli todella paha tölväisy itsetunnolleni ja samalla käsitykselleni naisista sekä itsestäni. Tiesin alitajuisesti tarvitsevani tasapainoista naista, mutta olin edelleen täysin kykenemätön kohtaamaan ihmistä, jolla on vahva itsetunto ja kyky puhua asiasta kuin asiasta suoraan. Eikä seuraavakaan ihastukseni kuulunut siihen kastiin. Insestitaustasta tullut tyttö, joka oli raiskattu matkan varrella parikin kertaa. Edelleen kykenemättömänä kohtaamaan ihmisiä baarimiljöissä, minä vain kuuntelin tarinoita ja kohtasin jälleen ihmisen, joka oletettavasti tarvitsi minua hetken. Minä tarvitsin häntä. Olin varma, että olin löytänyt sielunkumppanini, joka ensimmäisestä keskustelustamme lähtien osoitti arvostavansa samoja asioita, ajattelevansa maailmasta pitkälti samalla tavalla ja niin edelleen. Halusin auttaa häntä ja halusin kuulla hänen tarinansa. Tarinan totuudellisuudesta on vaikea tietää, eikä hänen kuolemansakaan ole niin varma asia. Saatettiinhan minua jymäyttää, mutta aloin entistä voimakkaammin elää maanpinnalla kun lokakuun lopulla vuonna 2001 sain tekstiviestin, jossa hänen kerrottiin tehneen itsemurhan.

Vaikkemme olleet koskaan kohdanneet hänen haamunsa oli läsnä kauppakäynneilläni, enkä kyennyt nukkumaan sängyssäni, koska tunsin hänen läsnäolonsa sielläkin. En usko yliluonnolliseen, tiedän mielikuvitukseni tehneen sitä, mutta silti ne tuntemukset olivat pelottavia. Siirryin useiksi viikoiksi nukkumaan sohvalle, valvoin öitä ja aloin hiljalleen purkaa hänen tarinaansa tekstimuotoon. Lopputuloksena oli elokuvakäsikirjoitus.

Tämän tapahtuman jälkeen purin tuntemuksiani kriisipuhelimeen ja internetissä. Törmäsin netissä ensin itseäni parikymmentä vuotta vanhempaan mieheen ja pian hänen kauttaan naiseen, jolla osoittautui milten vastaava tausta kuin itsemurhaan päätyneellä tytöllä. Päädyimme keskusteluyhteyteen ja juttelimme kuukausien mittaan hyvinkin syvällisesti. Tapasimme meidät toisillemme tutustuttaneen miehen syntymäpäivillä ja suhde muuttui hyvin nopeasti fyysiseksi kun tapasimme uudelleen. Jälleen suhteen alkuvaihe osoittautui kuitenkin potilas-terapeutti-suhteeksi. Olin kuitenkin päättänyt, että tällä kertaa en kantaisi vastuuta hänen paranemisestaan, vaan hänen täytyy itse tehdä asioita itsensä eteen. Kolmisen kuukautta tarvoin melko syvällä suossa, yrittäessäni avata tunnelukkoja ja saadakseni hänet kävelemään omilla jaloillaan. Olin palaa täysin loppuun, joten minun oli pakko pistää piste terapeutin roolilleni. Suhde muuttui hiljalleen seesteisemmäksi, rauhallisemmaksi ja tasapainoisemmaksi, mutta minä ryvin edelleen syvällä. Olisin kaivannut ammattiapua jo vuosia aiemmin, mutta eritoten tuon ensimmäisen kolmen kuukauden jälkeen. Sen sijaan tilanne alkoi hitaasti ja vakaasti kääntyä niin, että tyttöystäväni alkoi hiljalleen saada kiinni elämästä ja minä menetin otteeni siihen. Ero oli varmasti väistämätön, mutta voisin sanoa, että viimeinen suhteeni oli lopulta toimivin. Se olisi voinut hyvin kestää huomattavasti pidempään, jos olisin ymmärtänyt, mihin suohon olin lopulta vajonnut. Toisaalta arveluttavaa suhteessa oli, jälleen kerran se, mihin se pohjautui.

Kun aloin hiljalleen yhdistellä elämäni palasia hiljalleen oivalsin viimeisten ihastusteni ja seurustelusuhteideni seuranneen samaa kaavaa. Läheisriippuvuus oli vienyt vuosia elämästäni vain sen vuoksi, että muut oppisivat elämään omaa elämäänsä, sen sijasta, että olisin alkanut elää omaani. Toiseksi aloin ymmärtää, miten valtaisa määrä ns. ongelmaisista ihmisistä päätyy internetiin selvittämään elämäänsä ja lievittämään ahdistustaan. Se saattaa olla lopulta ainoa kanava purkaa sitä ulos "terveellisellä" tavalla, mutta se voi ajaa ahdistuneen ihmisen, kuten minut kierteeseen, riippuvuuteen.

Mietin lukuisia kertoja, miten naisten kanssa voisi luoda normaalilla tavalla kontaktia. Välittömästi eron jälkeen kohtasin Helsingissä nuoren naisen, johon ihastuin. Minulla ei ollut mitään ongelmaa luoda kontaktia, mutta viimeistään siinä vaiheessa jälleen silmäni avautuivat kun hän kertoi käyttäneensä huumeita ja hänen isänsä tehneet itsemurhan. Internet ei lopulta ole sen kummallsempi maailma kuin internetin ulkopuolinen maailma, mutta internetissä ihmiset puhuvat kenties suorempaa ja avoimemmin. Sen sijaan fyysistä kosketusta tai läsnäoloa sen välityksellä ei voi mitenkään luoda. Lisäksi kaikki internetin käyttäjät ovat hekin tahoillaan oikeita, fyysisiä ihmisiä, joihin voi törmätä marketeissa, jäähalleilla tai pururadalla. Kysymys kuuluukin minun kohdallani, mihin minä valintoineni haluan päätyä? Millä tavalla luoda toimiva, tasapainoinen parisuhde? Tuohon kysymykseen äitini ja isäni olivat ja ovat edelleen vääriä ihmisiä vastaamaan.