Jokaisella maalla on oma perustuslakinsa, oma kulttuurinen taustansa ja historiansa. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että vaikka voisimme kuvitella elävämme kohtuullisen turvallisessa maassa, Suomessa, meidänkin lainsäädäntöömme ovat vaikuttaneet monenmoiset tavoitteet ja pyrkimykset. Kenties Suomi on moneen muuhun maahan verrattuna turvallinen ja hyvin toimiva, mutta ei suinkaan täydellinen.

Törmäsin vuoden 2006 syksyllä kansalaisjärjestöfoorumissa aiheeseen, jota jäin myöhemmin miettimään. Burmalainen asiantuntija puhui Burman tilanteesta, maata hallitsevasta sotilasjuntasta ja lukuisista ihmisoikeusrikkomuksista, joita maassa tapahtuu. Samassa tapahtumassa oli lukuisia kiinalaisia edustajia, joiden toimintaperiaatteet ja väitteet herättivät kysymyksen myös toisesta näkökulmasta. Olen ihannoinut Kiinaa sen vanhan kulttuurin ja tietämyksen vuoksi. Taolaisuus on uskonnoista oikeastaan ainoa, joka perustuu pakottomuuteen ja harmoniaan luonnon kanssa. Silti kaikki vanha on Kiinassa romuttunut ja samoin näyttää käyneen Burmassa.

Tilanteen yksinkertainen selittäminen on vaikeaa, mutta selviä taitekohtia on havaittavissa molemmissa maissa. Kiinassa pitkään hallinneet filosofiat/uskonnot perustuivat toisaalta harmoniaan ja toisaalta käytännöllisyyteen. Uskonnot olivat taolaisuus ja kungfutselaisuus. Taolaisuudessa on hyvin vähän pyrkimyksiä, joten käytännöllisyyteen perustuva kungfutselaisuus otti jossain vaiheessa vallan kaupungeissa, taolaisuuden jäädessä maaseudun vähemmän vaikutusvaltaiseksi uskonnoksi. Kun valtaa pitäneet kungfutselaiset päättivät alkaa periä veroja, taolaisilla oli käytännössä hyvin vähän vaikutusmahdollisuuksia tilanteeseensa. Heillä ei ollut aseita, eikä tietämystä, miten puolustautua. Taolaisuus on kuin tylsä terä kun kyseeseen tulee taistelu ulkopuolisia vaikutteita vastaan. Se soljuu eteenpäin kuin puron virta, eikä sillä ole mitään tarvetta nousta eliittiin tai murskata vihollisiaan, mutta silti sen filosofiaan kuuluu puolustautuminen ulkopuolista tyranniaa ja valtaa vastaan. Maaseudun asukkaat saivat apua hieman yllättävältä taholta. Buddhalaiset munkit alkoivat kehittää puolustuskeinoja, joita myöhemmät sukupolvet ovat kutsuneet itsepuolustuslajeiksi. Maaseudulla sopuisasti elellyt kansa puolustautui hallintoa vastaan ilman aseita tai yksinkertaisten aseiden avulla. He selvisivät, mutta kungfutselainen periaate loi ehkä jo tuossa vaiheessa pohjaa nykyiselle tilanteelle.

Ajan kuluessa kungfutselaisuus menetti asemansa valtionuskontona. Syystä tai toisesta joillain valtioilla näyttää olevan tarve antaa jollekin uskonnolle valta. Kun valtio nimeää jonkin uskonnon hallitsevaksi, se asettaa kaikki muut uskonnot uhan alle, marginaaliin. Jos valtiolla vielä on erillinen tarve pyrkiä yhtenäistämään kaikki kansalaisensa tuon valtionuskonnen alle, valtiossa politiikka ja uskonto sekoittuvat jopa murhaavaksi yhdistelmäksi. Kiinan kungfutselainen hallinto sekoittivat uskonnon ja politiikan, mutta se oli silti vielä kohtuullisen kilttiä, eikä se tuhonnut systemaattisesti kansaansa. Kungfutselaisuus teki tilaa poliittiselle järjestelmälle, ei niinkään uskonnolle, mutta sosialismi otti Kiinassa uskonnon aseman. Sosialistisessa järjestelmässä kaikki kuuluu valtiolle ja kun sosialismista tehdään yhtenäistävä voima, se jyrää kaiken muun alleen. Uskonnolliset vähemmistöt menettivät oikeutensa ja kulttuurit pyrittiin yhdistämään. Näin esimerkiksi tiibetiläisten tilanne on tullut siitä kyseenalaiseksi, että heidät voidaan laskea kiinalaisiksi täysin oikeuksin vain, jos heidän buddhalaisuudestaan on valtiolle jotain hyötyä (buddhalaiset kuvat vain turistien vetämiseksi, perinteisiä tansseja turistien houkuttimeksi jne.).

Tiibetiläisten pakolaisten kertomukset ovat tarinana aivan muuta kuin kiinalaisten tiibetiläisten. Kiinalaiset ovat kirjoittaneet Tiibetin historian uusiksi ja luottavat siihen, että maailma unohtaa, mitä todellisuudessa on tapahtunut. Kiinalaisten mukaan Tiibet on aina ollut osa Kiinaa. Kiinalaiset väittävät vapauttaneensa Tiibetin ulkopuoliselta uhalta yli 50 vuotta sitten. Tiibetiläiset ja muu maailma ei ymmärrä, miltä Tiibet piti vapauttaa, koska mitään näkyvää uhkaa ei ollut. Virallinen selitys onkin, että Tiibet vapautettiin siltä \'länsimaiselta valloittajajoukolta\', joka Tiibetiin oli tullut. Sen aikaisten tilastojen mukaan näitä valloittajia oli tuohon aikaan Tiibetissä kymmenkunta. Tällä verukkeella Tiibetin rikkaista mineraaleista tehtiin osa Kiinan valtion omaisuutta ja tiibetiläisistä itsestään näyttelyesineitä suuressa Tiibetin museossa. Tiibetiläiset menettivät kotimaansa ja osa heistä menetti ja menettää kiinalaisen uhan alla kultuurinsa, oman identiteettinsä. Yksi syy tilanteeseen on jälleen ollut se, että vallanpitäjillä on ollut käytössään aseet ja tiibetiläiset ovat olleet, kuten maaseudun taolaiset, aseettomia ja kokeneet aseellisen puolustautumisen turhaksi.

Burmassa tilanne on hieman toisenlainen. Maan vanha kulttuuri oli varmasti pitkälti samankaltainen ja yksinkertaisiin arvoihin perustuva kuin taolaisten ja tiibetiläisten. Erona on kuitenkin ollut se, että Burmasta tuli brittiläinen siirtomaa. Maahan alkoi kohdistua erilaisia paineita ja filosofioita. Maahan alkoi tulla luonnonuskontojen ja buddhalaisuuden rinnalle kristittyjä. Kun kuningaskuntia haluttiin alkaa yhdistää, yhdistymisen moottorina toimi Aung San, joka pohjasi periaatteensa hienolle, melkeinpä unohdetulle periaatteelle: meistä jokainen voi asua tietyn maa-alueen sisällä ja säilyttää oman kielensä, uskontonsa ja kulttuurinsa vaarantamatta toisten ihmisten oikeutta elää omalla tavallaan. Hän uskoi, että Burman kuningaskunnat ja etniset kansat oli mahdollista yhdistää niin, että valtion rooli oli lähinnä pitää huoli lain noudattamisesta ja siitä, että lait olivat kansallisuudesta riippumatta sitovia. Näin murha olisi ollut murha, riippumatta siitä kuka murhantekijä on. Burma olisi ollut monikansallinen, -uskontoinen ja -kulttuurinen yhteiskunta, jossa kaikki olisivat saaneet elää niin kuin olivat aina eläneet, oman identiteettinsä säilyttäen.

Aung San salamurhattiin ja Burman perustuslaki vietiin läpi hieman toisessa muodossa. Valtaan nousseet eivät kunnioittaneet Aung Sanin alkuperäistä ideaa erilaisista kansoista, kulttuureista ja uskonnoista ikäänkuin saman katon alla. Ensimmäisenä buddhalaisuudesta tehtiin valtionuskonto, toiseksi valtionkieleksi tuli myanmar ja kolmanneksi valtion viralliseksi kansallisuudeksi (roduksi) tuli myanmar. Sen sijasta, että Burma olisi säilyttänyt lisäksi alkuperäisen nimensä, Burman unionista tuli nimeltään Myanmar hallitsevan rodun mukaan. Vaikka buddhalaisuus tunnetaan yleisesti hieman toisenlaisesta elämänmenosta, rauhallisuudesta ja askeettisuudesta, poliittiseen valtaan sekoitettuna se johti laajamittaisiin uskon- ja rodullisiin puhdistuksiin. Myanmarilainen sotilasjuntta käyttää kansan taltuttamiseksi erittäin raakoja keinoja. Ihmisiä on tapettu, naisia raiskattu, asuinsijoja ja kyliä on tuhottu sekä uskonnollisiin harjoituksiin on puututtu väkivaltaisesti.

Suomessa valta on ollut aikanaan kirkollisilla elimillä. Kirkon valta on kuitenkin jossain määrin eriytynyt poliittisesta vallasta, mutta Suomikaan ei ole aivan puhtailla jauhoilla pelissä. Suomessa ongelmia aiheuttavat käytännössä sama, lähes uskonnonkaltaiseksi muodostunut, sosialismin vastakohta: kapitalismi. Vaikkei raha olisikaan erityisesti himon kohteena tai sitä tavoteltaisi, yksinkertaisesti järjestelmä luo väkisin tilanteita, joissa ollaan - halutaan tai ei - eturistiriidoissa. Tilanne on kohtuullisen selvä kun otetaan esimerkiksi Suomessa elävä alkuperäiskansa, jolla ei välttämättä ole virallisia dokumentteja omistamastaan maasta. Kun valtiolle lyödään rajat, sen jälkeen kaikki rajan sisäpuolella on ikäänkuin valtion omaisuutta. Näin on käynyt Suomen pohjoisosissa. Sen sijasta, että saamelaisille oltaisiin annettu heidän maansa, valtion edun mukaista on käydä kauppaa maasta, jonka se omistaa vain paperilla. Kun väestöä häädetään omilta kotiseuduiltaan ja niistä tehdään hakkuualueita, se on ehkä laillista toimintaa kun on osoittaa virallinen dokumentti omistusoikeudesta, mutta samaan aikaan kyse on äärimmäisen herkästä ja monimutkaisesta asiasta. Jos kyseessä on jonkun ihmisen asuinalue, jolle tullaan täysin kysymättä ja käyttäydytään niillä omistajan ottein, rikotaan ensimmäisenä kotirauhaa. Kun maailmanlaajuisesti alkuperäiskansojen maaoikeudet ovat olleet keskustelun aiheena ainakin viimeisen vuosikymmenen ajan ja Suomi on nimellisesti allekirjoittanut sopimuksen saamelaisten kulttuurin, maiden ja kielen suojelemisesta, Suomen valtio rikkoo kansainvälistä sopimusta.

Suomessa kyse ei ole yksiselitteisesti niinkään uskonnon ja politiikan sotkemisesta. Pikemmin kyse on uskosta virtuaaliseen (paperilla olevaan) omistusoikeuteen, jonka kanssa varsinkin eteläsuomalaiset ovat hyvinkin tuttuja. Meille on selvää, että kaikki hoidetaan paperille. Maksamme laskumme paperilla, autot vaihtavat omistajaa paperilla ja jopa itse kuulumme johonkin työyhteisöön paperilla. Näin ei ole aina ollut, eikä tällaista käytäntöä voida soveltaa joka maailmankolkassa jo senkään puolesta, ettei paperi ole maailman kaikille asukkaille tuttu asia. Uskomme siihen, että paperilla on valtaa tässä maailmassa. Kun olemme piirtäneet rajan karttaan, tuo raja on sitova ja kaikenkattava. Toisena ajankohtana raja piirretään uudelleen ja saatammekin kuulua sopimuksenmukaisesti johonkin toiseen maahan. Missä ennen olimme kuin kotonamme, olemme yhtäkkiä vieraina kuin aluperäiset burmalaiset ovat nykyään kotimaassaan. Niin kauan kuin olemme vieraita, politiikka ja uskonnonkaltainen käytäntö sekoittavat, meillä ei ole täysiä maan kansalaisen oikeuksia. Me emme ehkä saa omistaa, äänestää, puhua omaa kieltämme tai harjoittaa ammattiamme ja kaikki vain sopimuksenalaisuuden vuoksi.

Aung San oli visionääri. Hän ymmärsi jo 40-luvun Burmassa, että politiikka ja uskonto on eriytettävä toisistaan. Hän sanoi: \"Uskonnossa on kyse yksilön tietoisuudesta kun politiikassa kyse on sosiaalitieteestä. Meidän on ymmärrettävä, että yksilöllä on oikeutensa, esimerkiksi oikeus uskonvapauteen ja rukoukseen/palvontaan. Meidän on tehtävä selväksi raja uskonnon ja politiikan välillä, koska ne eivät ole sama asia. Jos sekoitamme ne keskenään, me loukkaamme itsensä uskonnon henkeä.\" Hänen salamurhansa alleviivaa hänen visionsa. Toisaalta kun puhumme uskonnosta, meidän on turha tuijottaa vain tiettyä tai tiettyjä uskontoja. Rauhanomaisesta buddhalaisuudesta saadaan väkivaltainen valtakoneiston osa tarvittaessa. Taolaisuuskin saattaisi muutta harmonisesta uskonnosta hirviöksi väärissä käsissä, mutta me ihmiset uskomme muuhunkin. Uskomme tietyn urheilulajin tai musiikin paremmuuteen, uskomme jonkin järjestemän olevan parempi kuin muut. Kaikista näistä uskomuksista voidaan saada väkivaltakoneiston osa väärissä käsissä kun politiikka sekoitetaan. Jos vihreää aatetta, ateismia tai Helsingin Jalkapalloklubia fanaattisesti kannattavalle lyötäisiin pääministerin virka, mitä hän saattaisi valtaan päästyään tehdä? Millaiseksi maan sisäiset olot ja arvot voisivat muuttua? Meidän on oltava varovaisia ja hyvin tietoisia siitä, mitä on maailmalla tapahtunut ja mitä voi tapahtua. Yli viisikymmentä vuotta valintojemme jälkeen meidän on aika huono valita enää toisin. Tiibetissä ja Burmassa kärsitään sen vuoksi, että ihmiset reagoivat joskus tilanteeseen piirun verran liian myöhään.