Isäni ja äitini suurimmat riidat tulivat heidän avioliittonsa aikana rahasta. Perinteisiä riitoja siitä jätetäänkö vessanpöntön kansi ylös vai alas en muista heidän käyneen. Sen sijaan, jos jotain riitaisuutta oli, se koski mitä todennäköisimmin rahaa.

Kun vihdoin aloin itse ymmärtää jotain rahan päälle tajusin rahan vaikuttavan lähes kaikkeen. Harvempi ihminen läntisessä markkinataloudessa kykenee elämään ilman rahaa ja huolta sen saannista. Sen sijasta, että viidakon ihmisten ja omien esi-isiemme tapaan viljelisimme peltoa, metsästäisimme tai kalastaisimme ruokamme, me metsästämme paperilappuja, joita vastaan saamme haluamaamme ruokaa tai ainakin melkein. Itse olen elänyt köyhyyden rajalla vuosikaudet, joten tiedän, ettei minun lappusillani aina saa, mitä haluaa ja mikä olisi terveydelle hyväksi.

Raha on noussut esiin parisuhteissanikin. Se on luonut tiettyä eriarvoisuutta sen mukaan, mitä itsekukin elämässään tekee. Työni ovat olleet pääsääntöisesti mukavia tehdä, mutta huonopalkkaisia. Vastapainoksi olen ollut pidempiä aikoja työttömänä, joten varsinaisia tuloja ei ole ollut alkuunkaan. Osa kumppaneistani puolestaan on tullut hieman rikkaammista kodeista, osa on tullut kodeista, joissa arvostetaan työtä ja sitä kautta saatavaa elantoa. Vanhan länsimaisen mallin mukaan mies on vielä lisäksi se, jonka pitäisi tuoda kotiin valtaosa elannosta kun osa naisista puolestaan haluaa hoitaa kotia ja lapsia. Rehellisyyden nimissä olen viettänyt kotonani paljon aikaa vain tappaen sitä, olen asettautunut yhteiskunnan huollettavaksi, koska se on mahdollista. Lisäksi olen kokenut aina, että jokaisella ihmisellä on jokin tehtävä. Minun oma käsitykseni tehtävästäni on vaihdellut hieman sen mukaan olenko ollut masentunut vai en. Lopulta mitä parempi vointi minulla on, sitä selkeämmin olen kokenut tehtäväni olevan keskustelunavaus ja kirjoittaminen. Mitä työtä se keskustelunavaus sitten tarkoittaa tässä yhteiskunnassa ja paljonko siitä tulisi maksaa palkkaa? Mitään palkkaa siitä työstä en ole koskaan odottanutkaan, koska keskustelut yleensä syntyvät spontaanisti. Yhteiskunnallisella tasolla kuitenkin keskitytään puhumaan, kuinka ollakaan, rahasta ja muista päivänpolttavista asioista, jotka joku ryhmä kokee tärkeiksi.

Rahaa koskeneet riidat kenties rampauttivat minut jossain määrin. Osaan arvostaa ihmisiä, mutta rahan ja tavaroiden arvostus on heikonlaista. Osoituksena siitä on se, että kun minulla on ollut rahaa, en ole osannut säästää sitä, vaan hassannut sen esimerkiksi huonekaluihin, joista en alunperinkään erityisesti pitänyt. Parin vuoden päästä paloitan sen osiin ja haluan siitä eroon. Minä olen osa kulutuspyörää, jossa ihmiset saavat kokoon tietyn rahasumman ja, koska rahalla ei ole mitään muuta kuin vaihdanta-arvoa, sitä on käytettävä. Kukin käyttää sitä, miten parhaaksi katsoo, mutta kestäviin ratkaisuihin harvempi. Laitteet, matkailu ja osakkeet tuntuvat olevan ruoan lisäksi hyvää kauppatavaraa. Sen sijaan, jos olisi viisas, säästäisi kunnes pystyisi ostamaan omaa maata. Tämän jälkeen tietysti herääkin kysymys, että onko enää varaa rakentaa sille maalle jotain ja kuinka paljon maata on tarpeeksi. Samaa tietysti voisi kysyä ihmisiltä, jotka ansaitsevat, säästävät ja säästävät: kuinka paljon rahaa on tarpeeksi?

Meille rikkaus merkitseekin jonkinlaista vapaamman elämän standardia. Ihminen, joka tienaa hyvin omaa tietynlaista vapautta ostaa mitä haluaa ja matkustaa mihin haluaa. Hyvin toimeentulevilla on varaa syödä hyvin ja laihduttaa kovalla salitreenillä. Raha vaikuttaa jossain määrin siis siihenkin, miltä me ihmiset näytämme. Mutta miksi meidän täytyy ostaa, matkustaa ja laihduttaa? Kuka on luonut meille käsityksen, että ne jollain tavalla parantaisivat meidän elämäämme? Kun samaan aikaan moni kiroaa rikkautensa, koska se sotkee ihmissuhteet, aiheuttaa riitaisuuksia, ahneutta ja katelliisuutta. Vapaus, jonka raha meille antaa on sittenkin omalla tavallaan pakottavaa ja sitovaa. Ainoa tapa vapautua on lopulta luopua rahoista sijoittamalla ne hyvään tarkoitukseen, kuten köyhien kylien vesijärjestelmien kehittämiseen, ruoka-apuun tai maa-alueiden ostoon kansoille, joilla on vain näennäinen hallintaoikeus maihinsa. Tällä tavalla rahojaan sijoittaa kuitenkin todella harva niistä, joilla olisi varaa luopua kymmenistä miljoonista dollareista tai euroista. Samaan aikaan mm. YK on julistanut tavoitteekseen poistaa köyhyys.

Nykyisessä suomalaisessa järjestelmässä verot takaavat sen, että valtiolla on jaettavissa olevaa rahaa. Sijoitukset kotimaisiin ja ulkomaisiin kohteisiin ovat ymmärrettäviä, koska johonkin nekin rahat on laitettava. Voidaan olla montaa mieltä siitä ovatko kulttuuri ja urheilu hyviä kohteita vai pitäisikö kehitysmaita avustaa enemmän. Silti kotimaassakin meiltä löytyy aika paljon ihmisiä, jotka ovat hiljalleen ajautuneet tilaan, jossa he syövät aika isoja siivuja tuosta kakusta sairastelemalla ja ryyppäämällä. Kannustavassa järjestelmässä ihmisille kehitettäisiin virikkeitä ja koetettaisiin saada jollain mielekkäällä tavalla pois "koukusta", mutta mitä enemmän on kilpailua, mitä tärkeämpää raha on ja mitä enemmän päättävät keksimällä keksivät tapoja saada tilastoja kauniimmiksi sitä syvemmällä koukussa itse järjestelmä on. Kannustus kääntyy itseään vastaan ja sen sijasta, että ihmisiä aktivoitaisiin, heitä passivoidaan.

Raha on huono motiivi tehdä yhtään mitään. Mielekkyys elämälle tulee ihan muista asioista, mutta meidät on kasvatettu ajattelemaan, että rahalla täytyy tehdä jotain. Rahalla saamme vastinetta sille kärsimykselle, jota joudumme koulussa ja työssä kokemaan. Kuten vanha viisaus sanoo: raskas työ vaatii raskaat huvit. Sillä tavallahan raha saadaan kiertoon, mutta samalla saamme kiertoon pahan olon. Mitä raha silloin meidän yhteiskuntaamme ihan konkreettisesti tuo?